— Farmaseutti on sinut kihlannut keskiviikkona, jolloin edellisen teatterikäynnin huumaus oli haihtunut. Mutta minä tahdon aateloida sinut viettämällä henkisiä juhlia taiteen temppelissä. Tuletko torstaina katsomaan Molièreä? Oo, oo, se on suurenmoista!
Eenokin ääni ja liikkeet olivat peilikuvia Adolf Lindforsin tavallisesta esiintymisestä.
— En koskaan enää lähde kanssasi teatteriin, ainakaan kun sinä olet esiripun tällä puolella.
— Mitä tarkoitat? kysyi Eenokki henkeään pidättäen.
— Tarkoitan vain, että sinä olet varmaan syntynyt näyttelijäksi.
— Minäkö, joka en ole henkilö, persoona, vaan kääröjen kokoonpanija, saippuan ja hajuveden myyjä, salvojen kuningas, ikkunapaperiherttua ja kassakoneen rämpyttäjä?
— Sinussa asuu taiteen liekki ja sinä puhut runollisia lauseita, ainakin täällä teatterissa.
— »Olkaa hyvä, neiti», »viis ja seitsemänkymmentä, rouva», »kyllä tämä varmasti kestää», »letkun kumi on tuoretta», siinä pian koko sanavarastoni. Tästä on liian pitkä askel taiteen pyhättöön.
— Mitä vielä. Ida Aalberg oli ratavahdin tytär. Mutta kello soi. Istu nyt alallasi, Eenokki, muuten minä lähden kesken kotiin.
Eenokki istuikin hiljaa koko illan, sillä hänen omassa sisussaan kävi ankara myrsky.