Vielä sängyssäänkin hän vääntelehti tuntikausia. Ensin hän oli Hevospaimen, sitten Saituri ja Cyrano de Bergerac. Aamun sarastaessa Kustaa Aadolf kuollessaan löi päänsä pukkisängyn laitaan, ja siitä syntyi puolipökerryksissä Hamlet, jonka vasta herätyskello ajoi hautaansa.
Rohdoskauppa tuntui tavattoman vastenmieliseltä. Tosin puuteri, hajusaippuan ja ihomaalin tuoksu muistuttivat teatterin huumaavaa ilmaa, mutta ostajat täällä laitakaupungilla olivat ensi-illan yleisön huono vastike. Likaisten rahojenkin käsitteleminen oli inhoittavaa, etenkin kun ne eivät olleet omia.
Mutta kohtalo oli määrännyt tämän päivän Eenokin elämän käännekohdaksi.
Siihen vaikutti monta seikkaa, jotka sattuivat samalla kertaa.
Noin yhdentoista tienoilla oli myymälä tyhjä. Eenokki lämmitteli vasenta jalkaansa uunin edessä. Asento muistutti Napoleonia leiritulen ääressä. Hän alkoi ajatella itseään Napoleonina, käveli edestakaisin ja saneli sihteerille, antoi määräyksiä sotaherroille ja astui vihille Josephinen kanssa. Hän tärisytti ääntään kuin Axel Ahlberg, mutta muisti sitten, että Lindforshan on Napoleon. Hän oli tuskin saanut oikean asennon, kädet rinnan yli ristittyinä ja kihara otsalla, kun ovi aukeni ja keski-ikäinen, tavattoman hieno rouva astui sisään.
— Saanko nähdä hajuvesipulloja? kysyi rouva.
— Tässä on parasta, mitä Ranska voi tarjota, vastasi Napoleon heittäen pöydälle useita pulloja.
— Minä tahtoisin oikeata kölninvettä.
— Vai saksalaisia tuotteita? Voitteko vannoa pitävänne Ranskan liljoja korkeimmassa arvossa?
— Mitä minä niistä? Mitä tämä maksaa?
— Minä epäilen, että te olette maankavaltaja, deklamoi Eenokki.