— Ethän sinäkään eilen muistanut, että Iisakin isän nimi oli Abraham, vaikka sitä on opetettu, puolustautui Risto.
— Se on satojen vuosien asia, mutta Iida-täti elää.
— Hei, nyt mä keksin keinon. Mennään koululle ja sieltä mä löydän tien. On mälvää, ettei mulla olo mukana rahaa, eikä raitsikkalippuja. Olikos sulla lainata?
— On yksi, mutta maksatko huomenna sen takaisin? kysyi Esko varovasti.
— Varmasti — koko maailma totta, eikä yhtään tippaa valetta. Katsos ne voivat olla levottomia, jos mä viivyn liikaa.
Esko saattoi Riston koululle, antoi lipun ja lähti sitten kotiinsa.
Kun Risto avasi oven, ryntäsivät molemmat tädit häntä vastaan ja
Ida-täti syleili ja taputti ja hoki:
— Voi rakas lapsi, oletko sinä nyt onnellisesti kotona? Mikä sinulle tuli? Minä ajattelin jo soittaa poliisille.
— Poliisin puoleen ei pidä koskaan kääntyä. Kaaleppi sanoi, että joka kerran joutuu pollarien kouriin, sitä epäillään aina, sanoi Risto ja kertoi sitten kuinka hänelle oli käynyt.
— Mene nyt oven ulkopuolelle ja lue mitä siellä seisoo, niin, että opit meidän nimemme. Saat sen tehdä laiskanläksyksi ja huomenna minä kuulustelen sinua, sanoi Elvira nauraen.