— Luin mä sen tullessani ja se on Lindholm, sanoi Risto.
— Ensi kerralla kun me mennään yhdessä ulos, niin minä talutan sinua kädestä, uhkasi Ida-täti ja Risto päätti, että sitä kertaa ei kylläkään tule.
Illalla kun Risto ryömi peiton alle hän tunsi ja rukoili, että Toini paranisi pian. Hän ajatteli taas koti-ikävää. Hän veti Aramiksen kainaloonsa että vaikka muut olisivat rikkaita ja kauniita ja hurjan kilttejä ja kaikkea, niin omat ihmiset olivat ainoat, joitten kanssa tahtoi asua, ja jotka olivat sopu ihmisiä.
TUTKINTOJA.
Toini parantui ja Risto pääsi kotiin. Siellä hänelle kerrottiin, että ylioppilaskirjoitukset olivat olleet ja Liisa oli suorittanut ne oikein hyvin.
— Koko talo on ollut jännityksen kuilussa, kertoi Janne. — Isä ja äiti nousivat aamulla laittamaan eväitä ja rohkaisemana Liisaa, joka oli vinhan tärkeä.
— Miksei minulle sanottu mitään! Kaikki muut tiesivät, mitä täällä tapahtui, paitsi minä ja Aramis, murisi Risto.
— Sinä pääsit näkemästä ja tuntemasta perheen tuskaa. Liisa kirjoitti Nuijasodasta ja laski diskonttolaskun ja unohti erään paavin nimen. Kemiassa oli kerrottava nitraateista ja niistä mä olisin tiennyt enemmän kuin Liisa. Mitä sinä tiedät typen merkityksestä kasvimaailmalle, ja mistä sitä saadaan? kuulusteli Janne.
— Jos sitä juottaa ruusuille, niin ne kukoistavat. Mutta nyt mä olen hurjan nälkäinen, sanoi Risto ja meni keittiöön.
— Sinä saisit improbaatturin kemiassa ja laudaatturin syömisessä, julisti Janne, joka käytti yliopistollisia arvosanoja, kuultuaan niistä pitkin viikkoa.