— Ole vaiti, sinä panet omiasi, tuhisi Liisa.
— Onko sisarellasi sitten usein herra seuraa? kysyi vieras huvitettuna.
— On joskus, mutta ei niin paljon kuin oikein kauniilla friidulla, sanoi Risto ja livisti pois.
Junamatka alkoi loppua, ja perhe laittautui lähtemään junasta.
— Nyt mollaan Enäjärven luona, täältä alkaa Nummela. Olkaa valmiit, hoputti Janne.
Auto oli vastassa, ja pian oltiin matkalla ihanan Lohjan selän taakse.
Järvi alkoi siintää toisella puolella ja lapset olivat kärsimättömiä.
Jo häämöittää Kesämäki puitten välistä, pojat hosuivat ja huitoivat.
Janne nousi ja katkaisi äidin sateenvarjon. Matkalla huiskutellaan
torpan ukolle ja kaikille joita sivutetaan tiellä.
Ja sitten näkyy Kesämäen punainen rakennus vihreiden puiden ja pensaiden keskellä.
— Tuolla se on odottanut meitä koko talven, sanoi Risto hartaasti.
— Siellä se oikea koti on. Mä olen syntynytkin siellä, sanoi Toini ja nosti Mooseksen syliinsä, että sekin näkisi.
Joka kesä oli yhtä riemullista tulla maalle. Kaikki oli uutta mutta samalla kertaa vanhaa ja rakasta.