Aika käy pitkäksi kun toiset ovat koulussa ja Risto saa olla kotona yskän vuoksi. Ensiksi hän teki "hyödyllistä" työtä, järjesteli postimerkkejä, voiteli saappaansa ja pesupöydän saapasrasvalla, naulasi 40:llä naulalla omatekoisen pienen hyllyn seinälle, siivosi pöytälaatikkonsa, mistä oli seurauksena, että Mari sai uudelleen lakaista lattian.
— Mittee tuo poeka luatikoissa säelyttää, ku on lattiakkii täönnä romua, tiariinia, hiiliä, korkkipaloja, rautaromua ja paperia vaekka mitä? Onko tähännii rahhoo pantu, synti aatella semmosta rahan hukkoo, murisi Mari.
— Viehän Marikin joka päivä roskaämpäriliä ruuan jäännöksiä ja muuta roskaa ja nekin on ostettu rahoilla.
— Tuo poijan kekkula se ei jiä vastausta vajjooks. Kyllä se huastoo ossoo eikä sille voi mittaa vastata, mut viärin sinä kumminnii puhut sen sannoo siunnii omatuntos.
Risto oli jo toisessa huoneessa soittokoneen ääressä ja soitteli muistista niitä lauluja, joita oli edellisenä iltana kuullut konsertissa.
— Äiti, minä en voi muistaa muuta kuin ne laulut, jotka laulettiin kahteen kertaan, ja nekin sekoittuvat, mutta Janne ei muista yhtään laulua, vaikka sillä on niin suuret korvat.
— Mitenkä sinä sitten osaat soittaa? kysyi äiti.
— Mä kuulen otsassa, minkälainen ääni siellä soi ja sitten mä osaan ulkoa, minkälainen ääni tulee mustista ja minkälainen valkoisista koskettimista, ja sitten mä soitan. Mutta vasen käsi lyö välistä niin, että kuuluu pahalta ja se on kiusallista. Mä voin soittaa sellaista, jota ajattelen, mutta en voi puhua.
— Onko sinulla sitten kauniita ajatuksia?
— Aina kun mä soitan, niin ajatukset ovat kauniita, mutta silloin, kun mä soitan sodasta, niin äiti varmasti pitäisi niitä rumina.