Kuulepas tätä, minä olen itse laittanut tämän laulun, se alkaa näin: "Metsän keijut ne metsässä tanssii, ne metsässä tanssii…" ja Risto soitteli, laulaen samalla haaveellisen näköisenä.
— Se on hyvin kaunista, oletko itse keksinyt sekä sävelen että sanat?
— Olen minä, eikö se ole kaunista? kysyi Risto, mutta ryntäsi samassa käytävään.
— Mari ei saa rämistää lautasia, kun mä soitan juuri kaunista säveltä, anna astioitten olla paikoillaan.
— Hyvänen aika tuota poekoo, ku pelästyttää, onkos tuo soitto niin ihmeitä, ettei astioita sua kuappiin panna, sanoi Mari.
— Mä en osaa soittaa kun astiat kolisevat. Kun Mari ei itse soita, niin Mari ei ymmärrä. Koetappas laulaa "Kukkuu, kukkuu" samalla kertaa kun mä laulan "Mun muistuu mieleheni nyt", millä se kuuluisi. En minäkään voi soittaa Metsänkeijuja kun lautasista tulee toinen ääni.
— Minä en laala jumalattomia lauluja enkä oo laalanna elläissän.
— No laula sitten "Ah sielun valittu suo" ja mä laulan "Kun nuoruuden aika on ruusuinen".
— Ei nää lapset oo oikeita, oli Marin tavallinen vastaus ja keittiön ovi sulkeutui voimakkaasti.
— Äiti, kutsu kerran Bellman meille, kun se kirjoittaa niin kauniita lauluja. Tätäkin ne lauloivat eilen konsertissa, mutta minusta siinä ei ollut loppua. Luuletko, että isällä on niin paljon rahaa, että me voitas ostaa kaikki liput konserttiin ja pyydettäs Lampénin koulun pojat sinne?