— Naiset eivät ymmärrä mitään. Mä luin vähän aikaa aamulla. Mutta nyt me tahdotaan kiivetä vaahteraan.
— Kutka me? kysyi Toini.
— Minä ja minun umpisuoleni, sanoi Risto, juosten suuren vaahteran luo.
Pian oli iso vaahtera täynnä väkeä sekä omia että Laason eri-ikäisiä lapsia. Pojat olivat laittaneet jonkunlaisen hissin, jolla hinattiin sekä tavaroita että pienempiä lapsia puuhun. Ketterinä kuin apinat kiipeilivät sekä tytöt että pojat komean vaahteran sitkeillä oksilla.
— Täällä on ihan kuin koko luokka, sanoi Toini.
— Älä puhu koulusta, huusi Risto, läksyjen pänttääminen tärvelee koko elämän talvella. Koulussa voi olla kivankin, mutta läksyt on kamalia.
— Eiköhän opettajillakin ole paha olla iltasilla, kun ne muistavat miten monelle pojalle ovat tuottaneet harmia, tuumi Janne.
— Siitähän niille maksetaan palkkakin. Voimistelunopettajalla on vissiin parempi olla, kun se ei anna kotitehtäviä, niin se tietää, ettei pojat ajattele sitä kruinalisella mielellä iltapäivillä, paitsi ne, joilla on kotimuikkareita.
Kahvikello soi, ja pojat lensivät suinpäin puusta alas.
— Äiti, tässä on yksi piparkakku Toinille, yksi Paavolle ja kaksi minulle, mutta ei yhtään Ristolle, sanoi Janne.