— Minulla ei koskaan ole ikävä ennakolta. Sitäpaitsi mä saan Liisan huoneen, se lohduttaa, jos sattus perästäpäin tuntumaan mälvältä, sanoi Janne, joka juuri ei ollut liian tunteellinen.
— Kirjoitatteko joskus minulle, kun minä olen yksin ja hyljättynä maailmalla? kysyi Liisa.
— Mä kirjoitan, jos lähetät postimerkkejä, vastasi Janne.
— Minä ostan kyllä postimerkitkin, lupasi Risto. — Kuulepas, Liisa, tiedätkö mikä on tärkeintä matkoilla?
— No mikä?
— Että pitää tarkoin vaarin avaimista. Äiti on sen sanonut. Jos sinulle tulee rahanpuute, niin kirjoita vain, minä lähetän sinulle.
— Voi rakas Risto-poju, sinä olet liikuttava, paljonkos sulla on rahaa?
— Älä koeta halveksia, multa on viisikymmentä markkaa.
— Enhän minä sinun rahojasi raski ottaa, mutta hellä sydän sinulla on.
Minun tulee niin ikävä teitä.
— Ollaanko me sitten hyvin kasvatettuja ja kilttejä? koetti Janne käyttää tilaisuutta hyväkseen.