— Älkää nyt härnätkö Maria lapset, sanoi äiti — Mutta kuinka voitte unohtaa Liisan lähdön?
— Meillä oli tärkeitä tehtäviä. Moltiin kaivettu maahan aarteita, ja joku oli kaivanut ne sieltä. Sitten me pidettiin käräjiä, ja syytettyinä oli kaksi sälliä. Kukaan ei tunnustanut, mutta kun me annettiin Matille omena, niin se tunnusti. Eihän me muistettu Liisaa.
— Parasta on, että kirjoitatte hänelle ja selitätte asian, sanoi äiti.
Seurasi sitten sadepäiviä. Pojat veistelivät, lukivat satukirjoja ja koettivat ratkaista "Nuorten Toverien" tehtäviä ja olivat tavattoman levottomia.
— Mä en jaksa enää lukea "Kiljusen Plättää" ja kaikki muut paremmat kirjat ovat jo luettu. Mitä mä teen? valitti Toini.
— Talvella toivoo hurjasti kesää eikä muista, että sateita onkaan.
Kesämäki ei sovi sateeseen, se muuttuu ihan toiseksi taloksi, sanoi
Risto.
— Minullakaan ei ole enää mitään luettavaa. Isä antoi "Kalamiehen käsikirjan" ja se teki sielun synkäksi. Sitten se antoi "Kananhoito kirjan" eikä se tehnyt sielua sen iloisemmaksi. Isä luulee minua viisaaksi, etkun mä puhun sen kanssa kemiaa, huokasi Janne.
Vihdoin koitti aurinkoinen päivä.
Isä herätti lapset aamulla iloisella sanomalla.
— Pukeutukaa pian, nyt pääsette huviajelulle moottorilla.