— Mitä siinä on? kysyi isä.
— Siinä on kalanruodoista tislattua fosforipitoista nestettä, lihakuutioista ja hiivasta jauhettua voima-ainetta ja ammoniakki höystettä. Kaava on kirjoitettu pullon kylkeen.
— NH3 OH+PH4+H2O, luki isä. On sinulla mielikuvitusta, Janne. Mutta kemistin tulee pysyä tieteellisellä pohjalla. Mihin sinä aiot käyttää tätä sekoitusta?
— Äiti saa mielellään käyttää sitä, 25 tippaa kolmasti päivässä on sopiva määrä. Äideille täytyy antaa parasta, mitä on, selitti Janne auliisti.
— Puuhevosellesi voit antaa tätä sotkua eikä ihmisille, sanoi isä nauraen.
— Keksintöjä täytyy kokeilla, ja kun meillä ei ole kaniineja tai marsuja, niin täytyy antaa ihmisille. Minä lupaan kuivata Marin tiskit, jos hän joisi sopivan määrän lääkettä, multa se pelkää liiaksi kuolemaa, selitti Janne.
— Sinä et hallitse vielä lääkekemiaa, mutta taipumuksesi näyttävät viittaavan apteekkarin uraan, sanoi isä.
— Se minusta tuleekin, taikka eläinlääkäri, taikka myrkkyjen sekoittaja, taikka jotakin muuta jännää. Olisi kamalaa, jos täytyisi tulla räätäliksi tai laulunopettajaksi, sanoi Janne.
Pari tuntia myöhemmin oli talo rauhassa. Isä oli järjestänyt äidille lääkkeet ja lähtenyt Liisan kanssa kävelylle. Pojat kokosivat tamineensa ja evästä reppuihinsa ja lähtivät hiihtämään. Toini oli luvannut hoitaa äitiä. Hän istuutui jakkaralle sängyn viereen ja puheli:
— Pyyhinkö minä tuskanhikeä äidin otsalta? Käännetäänkö tyyny? Onko äiti kamalan kipeä? Älä vain kuole. Jos sinä kuolet, niin minä en välitä yhtään siitä uudesta äidistä.