— Haa! Janne on kemisti vaikkei osaa historiaa, kuin kuuden numeron edestä, ilkkui Toini.
— Minä en tarvitse muuta historiaa, kuin mikä liikuttaa kemiaa. Toini sotkee aina asioita. Eihän räätälikään osaa kengittää hevosta. Minä tahtoisin lukea luonnontiedettä, kieliä ja matematiikkaa. Kaikki muu on turhaa ajanhukkaa, sanoi Janne.
— Minun mielestäni Janne on mehevämpi kemisti kuin isä, joka vain luennoitsee ja johtaa toisten töitä, puolusti Risto.
Kylpyhuone puhdistettiin ja käry tuuletettiin osapuilleen pois. Maria ei tahdottu käyttää tällaiseen ylimääräiseen työhön, sillä hän murisi muutenkin Jannen kokeiluista.
Riston salaseura "Vihreät Kotkat" saapuivat, ja miestenhuoneessa alkoi vilkas elämä. Ensin painittiin, se oli aina välttämätön alku. Sitten vaihdettiin postimerkkejä ja muita aarteita. Apteekkarinpoika oli tuonut isältä saamiaan nimilappuja, joita käytettiin lääkkeihin. Näitä Kotkat liimasivat kasvoihinsa ja niskoihinsa. Yhden otsassa oli "Veronaalia", toisen, "Ravistettava ennen käyttöä" ja kolmannen "Myrkkyä", siinä oli pääkallon kuvakin. Eräällä oli niskassa "Risiiniöljyä" ja nenällä "Kiniiniä". Toinin silmät ja nenä liimattiin lapuilla, joissa oli "Vaaratonta".
Joku ehdotti, että Toini olisi valko-ihoinen, jota intiaanit rääkkäävät. Hänen sidottiin jo sängyn jalkaan, mutta Risto pelasti hänet ja sanoi hiljaa:
— Livistä nyt tiellesi, sinä menet palasiksi miesten käsissä. Naisia ei voi rääkätä, ne kantelevat perästäpäin.
Toini oli juossut pois revittyään laput silmiltään.
— Mikähän noilla lapsilla on ku ne ei oo oekeita? päivitteli vanha Mari, jota vastaan koko lauma törmäsi. — En minä ikinä oo nähnynnä tuommoisia lapsia. Hengen ahistus tulloo tässä talossa, vaikka minen niin pitkee aikoo tiällä ollunnakkaan.
— Ihan liian kauan, ihan liian kauan, huusivat pojat.