— Se on totta, vakuutti Jaskakin.
— Annatteko te sitten minun pyöräni pois? kysyi Paavo, joka alkoi horjua.
— Se on selvää. Rehellisyys on meijän vahvin puolemme, vakuutti Eetu ja lähti näyttämään tietä.
Kuljettiin portaat alas, ne johtivat kellariin. Jaskalla oli sähkölamppu ja sitä tarvituinkin, sillä kellarissa oli monta käytävää. Vihdoin pysähdyttiin ja Eetu avasi kopin oven. Hän viittasi Jannea ja Paavoa menemään sisään. Mutta tuskin nämä olivat menneet ovesta, kun ovi lyötiin kiinni ja lukko suljettiin.
— Aukaskaa ovi, taikka me huudamme niin, että poliisit tulevat, huusi
Janne ja jyskytti ovea.
— Haa, täältä ei kuulu ääntä pihalle eikä kadulle. Me tullaan ottamaan teidät pois sitten kun te olette luurankoja. Mutta se kestää kauan, varsinkin jos syötte hiiriä. Niitä täällä on, vaikkeivät ne ole valkoisia, sanoi Eetu.
— Ja tuollaiset kukonpojat luulevat mahtavansa mitään meille. Kiekukaa nyt minkä jaksatte, nauroi Jaska. — Tämä osa kellaria on autio, täällä ei kukaan liiku.
— Jos aukasette oven, niin saatte pitää pyörän, lupasi Paavo surkealla äänellä.
Mutta Eetu ja Jaska hohottivat vain ja lähtivät. Jostakin raosta kivijalassa kuulsi hiukan valoa, niin, että voi eroittaa esineitä.
Vanhoja kenkiä, pulloja, pakkilaatikoita, joku rikkinäinen säkki ja rautaromu täytti pienen kopin lattian.