— Nyt me ollaan kuoleman vaarassa, nyyhkytti Janne.
Paavo istui pakkilaatikolla epätoivoisen näköisenä ja sanoi:
— Monte Criston kreivi istui kopissaan vuosikymmeniä, ennenkuin hän keksi ulospääsyn. Mutta Helsingissä kulkee aina ihmisiä joka paikan ohi. Koetetaan huutaa tuosta raosta, josta tulee valoa.
Pojat huusivat pitkän aikaa, mutta apua ei kuulunut. Ulkopuolella oli luultavasti autiopaikka taikka pihan nurkkaus, jossa kukaan ei käynyt.
Onneksi heillä oli vähän evästä mukana. He alkoivat syödä ja hyvälle se maistui.
Sitten seurasi pari kurjaa tuntia. He kolkuttivat seiniä rautatangolla, kalvoivat lattiaa ja heittivät kiviä kattoon. Vihdoinkin he uupuneina keräsivät säkkejä kasaan ja kävivät vieretysten nukkumaan. Ihme kyllä he nukkuivat heti. Ho toivoivat vielä, että aamu toisi pelastuksen.
Sillä aikaa oli kotona levotonta. Tuli yhä pimeämpää, mutta Jannea ei kuulunut kotiin. Isä soitteli tovereille ja Paavon kotoa ilmoitettiin, että heidän poikansa oli myöskin hävinnyt. Siellä oltiin kovin levottomia.
Risto meni itkevän äidin luo, syleili hellästi ja sanoi:
— Janne sanoi menevänsä vaarallisille asioille, mutta kielsi minun kertomasta sitä. Minä luulen, että hän on mennyt pelastamaan jonkun henkeä.
— Hän on hukkunut tai joutunut auton alle, nyyhkytti äiti.