— Rauhoitu nyt, sanoi isä, pojathan ovat yltiöpäitä, he voivat keksiä vaikka mitä. Mutta voinhan minä soittaa vielä poliisille, sanoi isä.
Mutta poliisi ei tiennyt mitään kadonneista pojista. Luvattiin tehdä mitä voitiin.
— Voe, voe sitä poekoo, minunnii syväntän viäntää. Oli se hellä luontonen ja tottelevainen, niin pieneks immeiseks ja nyt pit joutua perikattoon nuorel ijäll, päivitteli Mari, unohtaen entiset sanansa pojista.
— Janne ei ole kuollut, ei, ei. Mä en tahdo kuulla sellaista. Hän on selvinnyt kamalasta kiipelistä monta kertaa, sanoi Toini, joka kuitenkin itki salassa.
Unettoman yön jälkeen jatkettiin kuulusteluja, mutta turhaan.
Sillä välin olivat pojat heränneet kosteassa kellarissa.
— Minulla on nälkä, mutta hiiriä mä en syö. Niitä täällä näkyy olevan, sanoi Janne.
— Jos laitettas valkea tuohon nurkkaan ja halstrattas hiiriä? Piiritetyissä kaupungeissa niitä pidetään herkkuina, tuumi Paavo ja heitti kengällä rohkeaa elukkaa.
— Ja erämaassa nälkiintyneet ihmiset syövät toisiaan. Mutta minä en syö hiiriä enkä sinua, vaikka kuolisin, vakuutti Janne.
Paavo sytytti tulitikun ja pisti sen ulos pienestä raosta. Sitten hän vuoli ohkasia tikkuja ja poltti niitä samalla tavalla. Mutta kukaan ei huomannut tulta.