— Mitä sinä olet tehnyt teevedelleni, onneton poika?
— Minä olen tehnyt sen vain vahvemmaksi. Isä sanoo, että aivot tarvitsevat fosforia ja mä sekoitan sitä veteen. Sitten tullaan kaikki viisaiksi, ja Ristokin voi oppia kertomataulun, selitti Janne ja katseli uskollisilla silmillään äitiä.
— Iso poika, itsekin tiedät, että olet tehnyt pahaa. Mene nyt puhelemaan mummon kanssa, sillä aikaa, kun minä keitän uutta vettä. Äidin ääni oli hermostunut.
Tuskin hän oli saanut veden tulelle, kun melu miesten huoneessa sai hänet rientämään sinne. Risto itki niin, etä kuului läpi huoneiston. Hän istui kukkaruukku sylissä ja katkennut hyasintti kädessä. Joku oli heittänyt pallon ja katkaissut kukanvarren.
— Rakas, oma kukkani, joka on kasvanut omasta sipulistani ja, jonka mä olen istuttanut omilla käsilläni, vaikeroi Risto, — menkää kaikki kotiin, mä en tahdo enää leikkiä, kun te säritte mun kukkani.
— Äiti ostaa sinulle uuden sipulin, saat uuden kukankin, älä itke poikaseni. Eihän kukaan ole katkaissut sitä tahallaan. Katso nyt kuinka toverisi ovat pahoillaan, koetti äiti lohduttaa pientä puutarhuria.
— Risto on akka, kun itkee hyasinttia, sanoi Janne.
— Kun mä mottaan sinua päähän, niin näet olenko mä akka, sanoi Risto ja ryntäsi Jannen kimppuun. Kun paini oli lopussa menivät muut miestenhuoneeseen, ja Janne mummon luo ruokahuoneeseen.
— Missä Liisa-sisko on? kysyi mummo.
— Jossain hakkailemassa, tai hölynpölyä tekemässä, vastasi Janne.