— Kerro nyt kerrankin minkä näköiset ne ovat, pyysi Toini.
Risto sammutti sähkön ja veti Toinin istumaan pienille tuoleille nurkkaan. Huoneessa oli himmeä hämärä ja salaperäinen tunnelma.
— Kinnoi on musta, mutta sen silmät hehkuvat vihreinä. Jos siihen koskee, niin se liukuu käsistä, niinkuin ankerias, mutta se ei ole limainen. Se on varjo ja kuitenkin se on olento. Naisia se ei kärsi.
Toini värisi ja tarttui Riston käteen. Risto jatkoi: Älä pelkää, sinä et ole vielä nainen. — Eloi taas on loistava, mutta se on ilman värinen ja tutisee niinkuin hyytelö. — Risto kostutti sormensa nesteeseen, jota hänellä oli taskussaan pullossa, pisti sen Toinin nenän alle, ja kysyi: — Tunnetko sinä hienon tuoksun? Siltä Eloi haisee.
— Bensalle ja etikalle se tuoksuu, sanoi Toini ja työnsi sormen luotaan. — Hyi!
Samalla lämpöjohto ulvahti ja Toini kirkaisi.
— Eloi suuttui, kun sinä halveksit sen hajua. Kuule kuinka sen sydän lyö, sanoi Risto.
— Herätyskello tikittää, väitti Toini, joka ei aina ollut mukana leikissä. — Oletko sinä tosiaankin nähnyt Kinnoin ja Eloin?
— Monta kertaa.
— Sano: koko maailman totta, eikä tippaakaan valetta, vaati Toini.