Liisa kääntyi halveksien pois. Hän löysi pitsisen liinan laatikostaan.
— Mitä sinä sanot, jos kreivi kosii sinua kotimatkalla? kysyi Toini.
— Älä puhu turhia. Ylioppilas Nisula ei ajattelisikaan sellaista. Anna tuo lukkoneula pöydältä. On harmillista, että äiti ei ole kotona, kukaan ei voi auttaa minua, tuskitteli Liisa ja järjesteli kiharoitaan peilin ääressä.
— Intiassa sinä olisit jo vanhapiika, sanoi Risto. Haluatko pelarkuunin kukan rintaasi? Minulla on.
— Jos sinulla on ruusu, niin tuo tänne. Älä koske minuun, Risto, sinulla on aina tahraiset sormet.
— Kreivi odottaa jo eteisessä, painu nyt sinne. Ja muista ettet häpäise Horrin nimeä.
— Mitä sinä höpiset? kysyi Liisa ja tarkasti laukkunsa sisältöä.
— Kun äiti ei ole kotona varottamassa sinua, niin täytyy minun se tehdä. Tule, Toini, sanoi Risto ja meni keittiöön.
— Kun nuori pari lähtee kotoa, niin heidän jälkeensä heitetään riisiryyniä, sanoi hän.
— Ja vanha kenkä. Mutta eihän Liisa mene naimisiin, epäili Toini.