— Rukoilenko minä hiljaa vai Iida-tädin kanssa! Osaako se meidän rukouksemme? Vaatiiko se olemaan mukana, kun siellä on kamalan vanhoja ihmisiä? Onko siellä pöytää, jossa voi askarrella ja jonka päällä ei ole ommeltua liinaa? kyseli Risto huolissaan.
Äiti koetti rauhoittaa häntä, ja niin tultiinkin perille.
Iida-täti oli Riston mielestä aivan liian ystävällinen. Varsinkin ei ollut tarpeellista, että täti lupasi hoivata häntä kuin omaa poikaansa.
— Pää-asia on, että luet hyvin ja ettet myöhästy koulusta, varoitti äiti vielä.
— Minä muistutan häntä, lupasi Iida-täti ja silitti Riston hiuksia. Pojat eivät ole kissoja, joista on miellyttävää tulla silitetyksi, ajatteli tämä.
— Kun äiti oli lähtenyt, vei Iida-täti Riston pieneen huoneeseen, jossa hän sai asua. Onneksi se oli vaatimattomammin kalustettu kuin muut huoneet, niin, että Risto tunsi olonsa mukavaksi. Mutta outoa oli asua yksinään ja hiukan haikeata.
Ovi aukeni ja Elviira täti tuli sisään. Hän oli Ida-tädin tytär ja pankkineiti. Riston mielestä hän oli upea friidu ja siedettävä aikaihminen hänen tuttaviensa joukossa.
— Hei, poika! Tervetuloa tänne naisten ritariksi. Koeta tulla toimeen meidän kanssamme, sanoi Elvira reippaasti.
— Poikien kanssa on vaikea tulla toimeen, sanoi Risto vaatimattomasti. — Aikaihmisten ei tarvitse muuttua toisenlaiseksi, kun ne ovat poikien kanssa, mutta poikien pitää muuttua eri paljon, kun ne ovat isojen kanssa.
— Sinähän olet viisas vekkuli. Minun kanssani ei huoli teeskennellä, näytä vain kaikki heikotpuolesi, nauroi Elvira.