— Kivaa! Saako tuon sohvan päällä istua jalat alla?
— Kyllä vaan, se on ikivanha perintömööpeli. Kymmenet pojat ovat kuluttaneet sen nahkapäällystää, eikä se siitä pahene.
— Huonekalujen pitäisi olla alunperin oikein rumia, silloin ne kestävät eivätkä tärvelly.
Elviira meni ja Risto alkoi sulloa tavaroitaan laatikkoihin. Kauhukseen hän näki, että äiti oli pannut Aramiksen mukaan. Vähältä oli etteikö Elvira olisi nähnyt sitä. Aramishan oli Riston heikko kohta, mutta kyllä se heikkous oli salattava kaikilta. Vähän aikaa Risto painoi nukkea rintaansa vasten ja tunsi kotoisen lämmön mielessään. Äiti ymmärsi, mikä lohdutti poikaa, jos vieraassa paikassa tuntuisi yksinäiseltä.
Sitten hän peitti Aramiksen patjan alle vuoteeseen.
Illalla soi Horrin puhelin ja äiti vastasi. Risto oli langan päässä.
— Minulla oli asiaa etkun laulukirja unohtui kotiin ja maikka on vinhan äkäinen, jos sitä ei ole mukana. Täällä on hyvä olla. Iida-täti ei ole vielä kasvattanut minua. Sillä on järin hyvät aatteet, se sanoi ettei se periaatteesta lyö toisten lapsia.
— Kuinkahan tuli sanoneeksi sillä tavalla? Oletko sinä tehnyt pahaa siellä? kysyi äiti huolestuneena.
— Mä kysyin häneltä, että onko hän lyönyt tuhmia poikia? Mä en aio olla tuhma, mutta jos sattuisi olemaan, niin ei tarvitse pelätä. Ja Elvira on sopunainen, sitä mun ei tarvitse sanoa tädiksi.
— Oletko muistanut kiittää kaikesta? sai äiti pistetyksi väliin.