Tuo muutoin niin pelkäämätön ja hirmuinen mies oli levoton ja myötenantava, mutta kun valta ja kunnia on vaarassa, kumartuu ylpeinkin.
"Tyytyykö herra Tåklin sovintoon?" kysyi maaherra.
Kauppias mietti. Kun ei häntä kumminkaan miellyttänyt sekaantua syvemmälle tuommoiseen riitaan ja kun hän kaikesta sydämestänsä toivoi asian päättymistä, sanoi hän olevansa valmis kuulemaan kenraalin ehtoja.
"Tiedän kyllä", arveli hän, "ettei tahrattua nimeä osteta takaisin kullalla, mutta kun syytös on väärä ja viattomuus todistettu, luulen minä voivani suostua sovintoon. Kumminkin on minusta nähden luonnollista, että neiti Mörck saa pitää kaikki mitä hän on kenraalilta lahjana saanut. Tämmöistä sovintoa toivon minä nähdäkseni hänen tulevaisuutensa turvatuksi."
Kenraali Demidoff suostui kernaasti kaikkeen mitä häneltä pyydettiin ja luopui kirjallisesti kaikesta holhojanoikeudesta, tunnustaen neiti Mörckin vapaaksi ja hänestä riippumattomaksi. Hänen ei enään tarvitsisi palata hänen taloonsa ja hän saisi pitää yksityisenä omaisuutenansa kaikki mitä hän häneltä oli saanut.
Tähän aikoinaan kuuluisaan sovintoon liitti kenraali sitäpaitsi 120,000 ruplaa [pankinosoituksia] palkkioksi hänen kärsimyksistään ja turhaan vastusti Anna tätä auliutta.
Ensimmäisinä poistuivat Tåklin ja Anna, ja kaikki vastasivat kunnioittavaisesti heidän jäähyväistervehdykseensä ilmaisten myötätuntoisuuttansa ja iloansa.
Väentungoksessa ovensuussa saavutti kenraali Demidoff heidät ja kuiskasi hiljaa Annan korvaan:
"Ennenkuin me iäksi eroamme, Anna Mörck, niin älkää sanoko anteeksi-antavaista sanaa, mutta luvatkaa rukoilla pyhiä minun sieluni edestä."
Anna aikoi ensin kiiruhtaa eteenpäin, mutta pysähti sitten äkkiä askeleensa.