"Minä tulen tarjoomaan teille, neiti Mörck, kodin talossani; se on yksinkertainen ja halpa, mutta veijari se on, joka paremman antaa kuin itsellään on."
"Sydämellisellä ilolla otan minä vastaan teidän tarjouksenne", vastasi
Anna ja kiitollisuus loisti hänen silmistään.
"No sitten on kaikki hyvin", sanoi vanhempi Tåklin. "Riennä sinä, Berndt Wilhelm, edellä sanomaan vaimolleni, että hän saa vieraan, jonka vertaista hän ei vielä koskaan ole nähnyt."
Gabriel Tåklinin yksinkertaisessa olennossa oli jotakin sanomattoman rauhoittavaa, joka vaikutti terveellisesti Annassa, erittäinkin kun hän ei sanallakaan viitannut äskeisiin tapauksiin.
"Nyt, neiti Mörck", virkkoi hän, kun he vihdoin olivat perillä ja astuivat hänen talonsa rapulle, "saan minä meidän kesken sanoa, että vaimoni on herttainen ihminen ja ettei teidän tarvitse peljätä häntä, vaikka hän on vakavanpuolinen ja jäykkä käytöksessään, mutta hän onkin syntyisin aatelisnainen." Hän kohensihe ylpeästi ja lisäsi: "Minä olen aina antanut hänelle kuni heikommalle astialle arvonsa, ja tiedän teidänkin tekevän samoin."
Tuo "heikompi astia", ei kumminkaan näyttänyt vähääkään heikolta, kun hän heidän astuessa sisään nousi ylös nojatuoliltansa. Hän oli suuri ja roteva vartaloltaan, silmissä asui teeskennelty kylmyys ja suu oli tuikeasti rypyssä. Hän ei voinut koskaan unhoittaa, että hän oli häväissyt aateliskilpensä mennessään porvarin kanssa avioliittoon, mutta pitkään aikaan ei hän enää ollut muistanut, että tuo kunniallinen kelpo mies oli pelastanut hänet köyhyydestä ja puutteesta tarjotessaan hänelle kätensä.
"Ystäväni", aloitti Gabriel Tåklin, "tässä on eräs nuori neito, jonka minä jätän sinun hoitoosi. Hän on kärsinyt paljon ja tarvitsee naissydämen hellää kohtelua."
Ei yksikään juonne muuttunut rouvan kasvoissa. "Lanko Berndt
Wilhelmillä ja sinulla on aina omat oikkunne", sanoi hän hitaasti.
"Mitä sinä, armaani, pidät oikkuna", sanoi hänen miehensä, "on ainoastaan ritarillista vaatimusta, jolle sinä, syntyisin aatelisnainen, kyllin ymmärrät antaa arvon."
Rouva näytti mielistyneeltä ja vastasi ystävällisemmin: "Gabriel, niin porvari kuin oletkin, tajuat sinä kumminkin joskus minua."