"Neiti Mörck", jatkoi hän Annalle, "kulmakamari on teitä varten niin kauan kuin haluatte."
Anna kiitti. "Jos ette mielellänne tahdo ottaa minua vastaan, hyvä rouva", sanoi hän, "tahi jos minä jollakin tavoin olen teille haitaksi, niin tahdon heti poistua."
"Ei suinkaan", lausui rouva päättäväisesti, "kulmakamari on teidän käytettävänänne, kuten olen sanonut. Olkaa tervetullut!"
Gabriel Tåklin riemuitsi, mutta oli kyllin viisas pitääksensä salassa, että oli voittanut tuon "heikomman astian."
"Olenhan aina sanonut että sinä olet herttainen ihminen, eukkoseni", sanoi hän iloissaan.
Eukkoseni! Mikä porvarinsana! Rouva näytti loukatulta ja sanoen tarvittavan itseänsä kyökissä poistui hän.
"Rakas lapsi", sanoi Tåklin Annalle, kun he olivat jäänet yksin; "käykäämme nyt omaistamaan tuo siunattu kulmakamari, niin saatte levätä, sillä näytättehän kovin väsyneeltä."
Rauhallisesti kuluivat päivät Tåklinin kodissa, ja se vaikutti hyvää Annan sekä ruumiille että sielulle. Hän mietiskeli paljon tähän aikaan istuessaan yksin tuossa "siunatussa kulmakamarissa" ja lopuksi turvautui hän aina raamattuunsa. Sillä välin tuli hänen mielensä yhä kuuliaisemmaksi ja sydämensä nöyremmäksi.
Berndt Wilhelm ei ollut paljon näkyvissä. Hän oli jälleen ryhtynyt ammattiinsa veljensä puodissa, mutta jos eivät laskut ennenkään olleet pitäneet paikkaansa, pitivät ne nyt vielä vähemmän kutiaan.
Hän alkoi taas sepustella runoja ja seisoi usein katsoa tuijottamassa erästä akkunaa yhtä itsepäisesti kuin hän kerran postikonttorin kadulla oli miettinyt Annan vapautustuumia. Kun hän tiesi Annan taitavan tuota siihen aikaan varsin tavallista itämaista kukkaiskieltä, rupesi hän sillä ilmoittamaan hänelle yhä lämpimämpiä tunteita ja lähetti hänelle eräänä päivänä Brigitan myötä vuohenkukan, joka merkitse: "Te tulette päivä päivältä minulle rakkaammaksi!"