Milloin lähetti hän sikurinkorren, jonka Anna tiesi selittää: "Teidän kuvanne väikkyy aina edessäni", milloin taas orapihlajan kukan, joka ilmaisi: "ikuista rakkautta", ja vihdoin löysi Anna pöydältään kellokukan, lehmuksenlehden ja valkean lummekukan, joista kellokukka merkitsi: "Sydän tekee minut kaunopuheliaaksi ja rohkeaksi", lehmuksen lehti: "Etsinkö turhaan sinun rakkauttasi?" ja lummekukka: "Yhtykäämme, mutta missä?" Tämä pikku vihko oli kiedottu heinänkorrella, joka merkitsi: "Antakaa minulle vastaus!"
Anna joutui kovaan pulaan, mutta muutamaa tuntia myöhemmin ojensi hän
Brigitalle yönorvokin, jonka hän pyysi hänen antamaan Berndt
Wilhelmille.
Päättävä hetki oli tullut, sillä orvokissa oli vastaus: "Illan viileässä ma sua varron."
Lehtimajassa Tåklinin puutarhassa kohtasivat nuoret toisensa määrätyllä ajalla, Berndt Wilhelm tulipunaisena, Anna vaaleana kuin lumi.
Berndt Wilhelm ryästeli ja olisi aloittanut, mutta sanat takertuivat hänen kulkkuunsa. Minkätähden olikaan Anna käytöksessään aina niin tyyni ja vakava häntä kohtaan! Hämillään rupesi hän pureksimaan heinänkortta.
"Herrani", virkkoi Anna suoraan ja teeskentelemättä, "te olette lähettämillänne lehdillä ja kukilla ilmaissut minulle aiheen tähän yhtymiseen."
Riemunsäde välähti Tåklinin silmistä. "Armas tyttö", sanoi hän rukoilevaisesti, "ettehän te vihastu siitä minuun?"
"Minä en unhoita, mitä olen velkaa miehelle, joka jalomielisesti uhrasi itsensä minun tähteni, ollessani onneton ja epätoivossa", vastasi Anna.
"Ettekä te vihastu rakkaudestanikaan?"
Anna peitti käsillään kasvonsa. "Minun sydämeni kuuluu ikuisesti ja yksinomaisesti kuolleelle", sanoi hän vapisevalla äänellä.