"Teillä ei ole siis minulle mitään antamista?" virkkoi Tåklin surullisesti.
"On, nimittäin sisaren harras uskollisuus ja suurin kunnioitukseni."
Anna katsahti ylös ja ojensi hänelle kätensä.
"Ja jos minä sanon olevani siihen tyytyväinen, jos minä en pyydäkään muuta kuin saada rakastaa ja armastella teitä, olla teidän tukenanne ja suojelijananne ja tarjota teille luonani tyynen kodin, jossa kaikkien myrskyjen perästä saatte lepoa ja rauhaa."
Anna oli liikutettu. "Jättäkää minut hetkeksi!" pyysi hän.
Kun Tåklin puolen tunnin päästä palasi, löysi hän hänet itkeneenä, mutta tyynenä ja ystävällisenä.
"Todellista rakkautta", sanoi Anna, "en minä enään voi luvata teille, mutta jos olette tyytyväinen minun uskollisuuteeni ja kunnioitukseeni sekä kärsitte minun vikojani ja heikkouttani, niin tahdon yhdistää kohtaloni teidän kohtaloonne. Minä olen puhunut vilpittömästi. — Älkää olko malttamaton, vaan miettikää tarkoin, voitteko tulevaisuudessa tuntea itsenne tyytyväiseksi."
"Saada kutsua teitä, Anna, vaimokseni, on aina oleva korkein autuuteni.
Enempää en pyydäkään."
Berndt Wilhelm oli hurmaantunut rakkaudesta ja onnesta.
"Siunatkoon sitten korkein meidän liittoamme", sanoi Anna, "ja antakoon minulle voimaa täyttääkseni teidän vaimonanne rehellisesti velvollisuuteni. — Mutta yksi ehto on minulla — — —"