"Mikä? Kaikki mitä te haluatte tahdon minä täyttää."
"Että te sulhonani lähdette kanssani kotiini Ahvenanmaalle, sillä minä en voi sallia, että pappi yhdistää meidät, ennenkuin olen pyytänyt isältäni anteeksi."
"Miten vähää te pyydättekään, armas tyttö", sanoi Tåklin hymyillen, "matkustakaamme vaikka jo huomenna."
"Älä usko", sanoi Anna Brigitalle, joka sydämestään toivotti hänelle onnea, "että olen luvannut mennä naimisiin Tåklinin kanssa ainoastaan saadakseni kodin ja suojelijan. Ei, niin itsekäs en kuitenkaan ole! Ainoa syy siihen on, etten tahdo osoittaita kiittämättömäksi rehellistä miestä kohtaan, joka on tehnyt minun tähteni niin paljon ja joka rakastaa minua niin suuresti. — Huomenna matkustamme me, muoriseni, Ahvenanmaalle. — Vihdoinkin on minulla tilaisuus ja rohkeutta lähestyä sinua, kallis isä!"
XIX.
Kesäinen loisto ja kauneus vallitsi Ahvenanmaan saaristossa. Ilta-aurinko valaisi Kastelholman vanhoja riutuvia raunioita ja yhä kirkkaammin kimmelsi meren hopealle hohtava ääri. Kalastajat laskivat verkkojaan laulellen iltavirttä, kaukana kuului paimen huhuilevan karjallensa ja Sundin kirkontornista kajahteli juhlallisesti iltakello.
Kaikki oli ulkoa nähden kuten muinenkin, mutta kuinka erilaiselta tuntui se nyt Annasta, hänen yksin astuessaan tuota tuttua polkua myöten, joka Kastelholman raunioilta vei pappilaan. Sulhasensa ja Briitta muorin oli hän jättänyt erääsen taloon odottamaan miten hänen yhtymisensä isän kanssa päättyisi. Yksin ja jalkaisin kuin kerjäläinen tahtoi hän saapua kotiinsa, kuni kerjäläinen poistuisikin hän sieltä, jos hänet hyljättäisiin.
Kun hän tultuansa metsän rannalle näki ristin kirkontornista ja puiden lomitse pilkoittavan pappilan, vaipui hän mielenliikutuksissaan mättäälle. Entä jos hänen isänsä ei enää eläisikään, jos ei hän saisikaan nähdä häntä! Tämä ajatus oli murtaa hänet.
Vihdoin nousi hän ja kiiruhti eteenpäin. Pihanportti narahti kun hän aukasi sen, ja ikäänkuin varas, joka säikähtää jokaista kolinaa, peljästyi hänkin ja veti sen perässään kiinni niin hiljaa kuin taisi. Hän astui poikki viheriän pihan rapulle, eteiseen ja suoraan isänsä ovelle, mutta siihen hän pysähtyi.
Pastori Mörck istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli suuresti vanhentunut, tukka oli melkein valkea ja silmät olivat kuopallaan. Hänen vakavissa kasvoissaankaan ei asunut entinen tyyneys ja kirkkaus, päinvastoin ilmaisi jokainen ryppy taistelua, sotaa ja lakkaamatonta levottomuutta.