Avattu raamattu lepäsi hänen edessänsä ja hänen katseensa oli järkähtämättömästi kiintynyt seuraavaisiin sanoihin: "Lapsukaiseni, älkäämme rakastako sanalla ja kielellä, vaan työllä ja totuudella." Tätä rakkauden käskyä oli hän usein miettinyt, selittänyt sitä seurakunnallensa ja koettanut noudattaa sitä. Mutta hän oli yhä enemmän alkanut ymmärtää olevansa valehtelija, sillä jos tuo kaikki anteeksi-antava rakkaus todellakin olisi asunut hänen sydämessään, ei hän olisi voinut kirota ainoata lastansa.

"Isä!" kuului kuin aaveen kuiskaus läpi huoneen.

Pastori Mörck oli usein ennen kuullut tämän äänen. Pimeässä yössä, kirkkaalla päivällä oli hänestä tuntunut kuin olisi Anna kutsunut häntä.

"Rakas isä!" kaikui jälleen rukoileva ääni.

Nyt kääntyi vanhus äkkiä ympäri.

"Isä!" rukoili Anna nöyrästi kynnyksellä polvillaan. "Poista se kirous, joka eroittaa minut sinusta. — Anna minulle anteeksi ja ota minut jälleen tyttäreksesi! — Kun tuhlaajapoika palasi isänsä tykö, ei tämä häntä hyljännyt. Oi, ethän sinäkään ole minua hylkäävä!"

Annan ääni tukahtui kyyneleihin. Pastori Mörck oli ollut suuri vihassaan ja kirouksessaan, mutta hän oli myös suuri rakkaudessaan, ja tekemättä mitään ehtoja riensi hän tyttärensä luokse, sulki hänet syliinsä, suuteli sanoin ja huulin kirouksen hänen otsaltaan ja antoi hänelle täydellisesti anteeksi, niinkuin ainoastaan rakastavan vanhemman sydän voi antaa.

Kauan lepäsi Anna isänsä sylissä ja tuskallisella liikutuksella kuunteli tämä, kun hän kertoi kärsimyksistään, olostaan kenraalin talossa, pakenemisestaan, syytöksestä, jonka alaiseksi hän oli joutunut, vapautuksestansa ja lopuksi lupauksestaan ruveta Tåklinin vaimoksi. Ja kun hän kysyi tahtoisiko isä antaa suostumustaan ja siunaustaan heidän liitollensa, vastasi tämä:

"Kernaasti minä ne annan, rakas lapsi, ja hyväksyn sinun päätöksesi. Minä olen jo vanhentunut sekä ruumiiltani että sielultani, ja kun työpäiväni lähenee loppuansa, on hyvä tietää, etten ole jättänyt sinua yksin, vaan että sinulla puolisossasi on ystävä ja suojelija, johon voit luottaa. Teidän kukoistavassa onnessanne olen minäkin tuleva onnelliseksi. Olkoon Jumala kanssasi nyt ja aina, rakas lapsi!"

Oli yö. Keveät varjot alkoivat hälvetä ja idässä kajasti päivänkoitto, mutta yhä vielä istui Anna akkunan luona kamarissaan. Kaikki oli niinkuin ennenkin, ja Anna ei ollut pitkään aikaan tuntenut itseänsä niin onnelliseksi kuin nyt; niin rauhaisa ja hyvä oli taas olla tuossa rakkaassa kodissa. Aina oli isä hänen mielestään ollut suuri ja ihmeteltävä, mutta ei koskaan niin jalo ja ylevä kuin nyt. Ystävällisesti oli hän ottanut vastaan Tåklinin ja Brigitan, ja kiittäessään heitä kaikesta mitä he olivat tehneet hänen tyttärensä hyväksi, oli hän heltyä kyyneleihin asti. Ja tuommoisen isän luokse oli hän epäillyt lähteä!