Anna ei voinut panna maata, ennenkuin hän sai nähdä hänet ja tietää varmasti olevansa todellakin lähellä häntä. Hiljaa hiipi hän varpaillaan isän kamariin.
Pastori Mörck tahtoi mielellään yölläkin herätessään nähdä merta, jonka tähden akkunanuutimet eivät olleet lasketut alas, ja Anna saattoi siis selvästi nähdä hänet tuossa makaamassa iäkäs, ylevän kaunis, pää hiukan kallellaan. Silmät olivat ummessa, ja hän hengitti tasaisesti ja säännöllisesti.
Kauan seisoi Anna katsellen isäänsä; sitten kumartui hän polvilleen sängyn viereen. Pastori aukasi silmänsä.
"Sinäkö se olet, tyttäreni?" virkkoi hän tyynesti. "Kaikkina näinä vuosina, joina olet ollut poissa, ajoi sanomaton tuska minut joka yö sinun kamariisi. Minä aioin sinne tänäkin iltana, vaan kun tiesin sinun jälleen olevan kattoni alla, tunsin itseni niin rauhalliseksi, että vaivuin äkkiluulematta uneen kuin hyvä lapsi. Se oli oikein että tulit, tyttäreni."
Pastori painoi Annan pään rintaansa vasten.
"Siunaa minua vielä kerran, isä!" rukoili tytär.
Vanhus nousi. "Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua", lausui hän juhlallisesti. "Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle ijankaikkisen rauhansa!"
"Ijankaikkisen rauhansa", nyyhkytti Anna.
Rusottavat pilvet kohosivat ylemmäksi taivaalle. Isä ja tytär erosivat.