"Hm", virkkoi kenraali, "se aika on ohitse, jolloin Napoleon lahjoitti armollisimmalle keisarillemme Suomen. Sittemmin ovat asiat muuttuneet, ystäväni; Ranska näyttää nyt toista puolta kilvestään, ja sen johdosta kokoaa Venäjä kiiruusti sotajoukkojaan Vilnaan, josta ensimmäinen ryntäys tehtänee."
"Asia näyttää vakaiselta", sanoi Mustofin. — "Milloin tulee sotaväen lähteä Turusta?"
"Viimeistään ylihuomenna — vaan kuules, sisaren poika, mitä sanoo morsiamesi, kun pitää lähteä kotimaasta?"
"Hän ei lähdekään kanssani", vastasi Mustofin.
"Eikö?" kummasteli kenraali, "joko teidän kyyhkyskuherruksenne on lakannut? Vaan niinhän ne tunteet tavallisesti kylmenevät, kuten kaikki muukin pohjan perillä."
"Meidän tunteemme, eno, eivät kylmene koskaan", vakuutti Mustofin lämpimästi, "mutta kun Anna Mörck niiden esteitten tähden, joista olen teille ennen puhunut, ei vielä voi ruveta vaimokseni, täytyy hänen jäädä tänne."
"Etkö ole esittänyt hänelle vastakkaista ehdoitusta?"
"En, taivahan nimessä!" huudahti Mustofin. "Siten olisin solvannut itseäni sekä häntä, joka on minulle pyhä kuin oma äiti!"
Tajuamatta nuorukaisen yleviä tunteita kääntyi kenraali äkkiä toisaalle päin salatakseen ivallista hymyään. "Sodan aikana", sanoi hän, "ei tarvitse niin tyystin kaikkia lainkäskyjä noudattaa; avioliitto saattaa silloin tämmöisissäkin suhteissa huokeasti tapahtua."
"Olkoon niin", vastasi Mustofin, "mutta minä olen luvannut olla häiritsemättä morsiameni rippikouluopetusta ja tahdon pysyä lupauksessani."