"Riittää jo, vaimo", sanoi kenraali ankarasti ja sysäsi hänet kädellään ulos ovesta, "älä suututa minua äläkä koettele kärsivällisyyttäni, sillä sinuakin varten voi löytyä ruoska."
Katinka Petrovnan täytyi siten tyytyä kohtaloonsa, vaikka hänen sisunsa kyllä kuohui. Suurinta nöyryytystä sai hän kumminkin vielä kerran tuntea, kun hän suitsutuksilla täytetyssä kirkossa väkijoukon seasta huomasi Tatjanan, joka sysimustilla silmillään ilkkuen katseli häntä.
VIII.
Miss' on rauhan satama,
Syömen tyyni onnela?
Missä määrä kaukainen
Kytevien toiveiden?
"Herrani, kenraali Demidoff, lähettää nämä lahjat teille, ihana neiti, kunnioituksensa ja ihailunsa todisteeksi", virkkoi Ivan eräänä päivänä Annalle astuttuaan hänen huoneesensa. Ystävällisesti päätään nyökäyttäen otti tämä kumartelevalta palvelijalta kääryn ja avasi sen tyynesti. Hän näki siinä ihmeekseen kaksi varsin kallista silkkipukua, toisen hopeankarvaisen, toisen ruusunpunaisen. Kaksi kullankirjaeltua vyöhyttä ja hohtokivinen koriste oli siinä myöskin.
Hymysuin ja loistavin silmin katseli Anna tuota viehättävää komeutta, levitteli lapsellisella ihastuksella pukuja ja käänteli auringon valossa hohtavaa juvelikoristetta.
"Ei kuningattarella Lovisa Ulriikallakaan, jonka hovissa isoäitini aikoinaan oli hanhenpaimenena, ole voinut olla kauniimpia ja komeampia pukuja kuin nämä", huudahti Brigitta, joka oli yhtä ihastunut kuin Annakin. "Katsokaa, mikä ihmeellinen loisto tällä kankaalla on, kuinka se on paksu ja kuitenkin niin pehmoinen kudonnaltaan! Ja tämä kaulakoriste, miten se säkenöi ja välkkyy! Teidän, Anna, tulee todellakin olla kiitollinen kenraalin ystävällisyydestä."
Anna katsoi vuoroin Brigitan hiettaisiin silmiin, hovimestarin nöyrästi kumarrettuun selkään ja noihin komeoihin lahjoihin, ja vuoroin hän punehtui ja vaaleni; ja värisevä kyynel, jota ei muut huomanneet, kostutti hänen pitkiä silmänripsiään.
"Briitta muori", sanoi hän vihdoin ja asetti kaikki takaisin kääryyn, "isäni varoitti minua usein maailman turhuudesta ja kiillosta, joka kietoo ja lumoo meidän sydämemme ja minä tahdon koettaa muistella hänen opetuksiaan. — Ivan", jatkoi hän hovimestarille, "tervehdi isäntääsi ja sano että olen kiitollinen hänen hyvyydestään, vaan ett'en voi enkä tahdo vastaanottaa hänen lahjojaan, koska ne eivät sovellu lapsuudesta totuttuun yksinkertaisuuteeni."
"Kuten käskette, ihana neiti", vastasi hämmästynyt Ivan, "mutta minun luullakseni olisi paras, ett'ette kieltäytyisi ottamasta vastaan kenraali Demidoffin lahjoja, sillä hän on ylpeä, kovin ylpeä, eikä suvaitse koskaan kieltoa."