"Minun täytyy saada hänet omakseni millä hinnalla hyvänsä!" sanoi kenraali itsekseen. "Hän on satujen prinsessaa ihanampi, ja Boris Demidoff ei ole kyllin tyhmä heittääkseen luotaan puhtaan helmen. Naisen sydän voitetaan lahjoilla, enkä minä luule Anna Mörckin olevan erilaisen muita. Ennen kutsuttiin minua vastustamattomaksi; tahdon vielä tänä päivänä koettaa voimaani ja viedä itse lahjat takaisin kaunottarelleni, mutta varovasti, varovasti — — —"
Kenraali hymyili tyytyväisenä ja varmana voitosta, ja kun hänen mielensä sitten oli tyyntynyt, antoi hän ilmoittaa tulonsa suosikilleen.
Aavistamatta mitä hänen nuoruutensa ja loistava kauneutensa oli vaikuttanut vanhassa kenraalissa otti Anna hänet ystävällisellä kohteliaisuudella vastaan ja hänen käytöksessään ilmestyi niin harrasta luottamusta, että se olisi liikuttanut jokaista paitsi tätä miestä, jonka asianhaarat olivat panneet hänen ainoaksi suojelijaksensa.
Hienolla tavallaan tarttui kenraali tervehtiessään Annan käteen ja nosti sen huulilleen, mutta tyttö veti äkkiä, säikähtyen kätensä pois.
"Eihän teidän, vanhan miehen, sovi suudella nuoren tytön kättä", sanoi hän arvokkaasti. "Olen jo ennen pyytänyt teidän säästämään minua tästä kohteliaasta tavasta, joka ei laisinkaan sovellu minulle."
"Vanhan miehen!" kenraalin sisu kuohahti. IImaisihan Anna liian selvästi että heidän välillä oli ylipääsemätön juopa.
"Te unohdatte, neiti Mörck", sanoi kenraali hilliten itseään, "ett'ette enään ole lapsi, vaan on teillä täysi oikeus vaatia sitä kohteliaisuutta, jota osoitetaan teidän ihanalle sukupuolellenne. Mutta minä olenkin tullut ojentamaan teitä ylpeydestänne, jolla olette hyljännyt vähäpätöiset lahjani."
"Vähäpätöiset!" huudahti Anna vilkkaasti, "älkää sanoko niin, kenraali, ne olivat päinvastoin liian kalliit minulle."
"Teille ei ole mikään liian kallista, liian hyvää", sanoi kenraali, "ja minä olen suoraan sanoen pahoilla mielin teidän käytöksestänne."
"Oi, sitä en olisi tahtonut", sanoi Anna lämpimästi, "minä, joka joka päivä rukoilen Jumalan siunaamaan teitä hyvyydestänne minua kohtaan. Mutta minä pelkään turmeltuvani", jatkoi hän vakavasti, "sillä katsellessani näitä huoneita ja kaikkia teidän antamia kauniita lahjoja ja pukuja pelkään minä tulevani ylpeäksi ja herjaksi."