Brigitta keskeytti puheensa. "Kuinkas hänelle kävi?" sanoi Anna ystävällisesti kehoittaen.
"Näinhän se kävi", vastasi Brigitta, joka oli lempiaineessaan, "että kun hän kerran matkusti komeissa vaunuissaan sen vanhan ladon ohitse, jossa pyhän Henrikin sanotaan saarnanneen kristinoppia Suomalaisille, käski hän pysäyttää hevoset, astuttuaan alas vaunuista potkaisi hän jalallaan lahonneita hirsiä, noitui ja kiroili rahvaan uskoa, joka ei sallinut hänen hävittää tiluksiltaan tuota rappeutunutta hökkeliä. Niin hän teki, mutta siitä hetkestä rampeutui jumalattoman miehen jalat koko hänen elinajaksensa."
"Näyttää siltä", sanoi Anna hymyillen, "kuin et sinä oikein hyvin viihtyisi tänä päivänä minun kanssani, kuuntelethan sinä niin rauhattomasti jokaista ääntä, joka markkinoiden hälinästä ja räyhystä tunkee tänne sisään."
Brigitta myönsi mielellään haluavansa tietää, kuinka paljon mikin maksaisi. Hän tiesi sitä paitsi siellä olevan paljon nähtävää ja kuultavaa, josta hän ei tahtoisi jäädä osattomaksi.
"Brigitta parka", huudahti Anna sääliväisesti, "sinä olet ruvennut vangiksi minun tähteni! Kumminkin voin ilahduttaa sinua sillä tiedolla, että kenraali eilen kysyi haluttiko minua mennä tänään markkinoille."
"Ja te vastasitte?" kysyi Brigitta uteliaasti.
"Minä vastasin tahtovani ajatella asiaa."
"Olette kenties kumminkin päättänyt mennä?"
"En ole päättänyt mitään, kaikki tuntuu minusta niin yhdentekevältä. Älä kuitenkaan, hyvä Briitta, näytä noin alakuloiselta, sillä jos se todellakin sinua haluttaa, tulen minä mielelläni. Anna vaan tieto vahdille, niin lähdetään."
Nuo viimeiset sanat, jotka herättivät niin katkeria muistoja, saivat uskollisen palvelijan miettimään.