"Älkää huoliko vanhan eukon hupatuksista, Anna, eihän minulla oikeastaan ole markkinoilla mitään tekemistä", sanoi hän ja avasi jälleen vanhan Kolmodinin hartauskirjan huomaamatta kumminkaan, että se oli ylös alaisin hänen kädessään.
Anna ei kumminkaan jäänyt jalomielisyydessä ystävästään jäljelle, vaan alkoi suostutella häntä, sillä onnellisella seurauksella, että Brigitta pian jälleen reipastui ja riensi valmistamaan lähtöä.
Tultuaan pihalle näkivät Anna ja Brigitta turvallisuusvahtinsa lisätyksi kahdella kasakalla, jotka piikit paljastettuina äreän näköisinä valmistihevat astumaan tuon pienen matkueen etupäässä "raivatakseen tietä väentungoksen läpitse", kuten sanottiin. Kalpeana ja hämmästyneenä katsoi Anna Brigittaan, joka katuen ja kyyneleet silmissä hiljaa rukoili häntä kääntymään takaisin eikä tarpeettomasti panemaan itseään alttiiksi tuolle uudelle kujeelle. Mutta tyttö oli jo vivahdukselta nähnyt kenraalin väijyvän katseen akkunassa, ja hänessä paisui uhka. Hänelle ei hän koskaan tahtonut osoittaa nöyrtyvänsä! Kohoittaen ylpeästi päätään antoi hän kasakoille merkin, että lähtisivät ja seurasi sitten perässä enemmän mestauspaikalle vietävän vangin kuin huvitteleimaan lähtevän kaunottaren näköisenä.
Brigitan tähden oli hän päättänyt lähteä markkinoille, mutta pian miellyttivät ne häntä itseäänkin.
Tuolla näkyivät Säkylän talonpojat valkeissa mekoissaan kaupittelevan paikkakunnan kuuluja myllynkiviä, tuolla tasaisia seutujaan ja jokeaan kehuva Kokemäen-mies lohi- ja siikapönttönsä vieressä. Täällä seisoi köyhä Kankaanpään ukko pitkien häkkikärryjensä vieressä kärsivällisesti odotellen ostajaa ruojuillensa ja pieksuillensa, täällä myös valkotukkainen, jörö Hämeen mies ylistellen viimekesäisiä pellaviaan. Viipurin rinkeliä Porista — kuten vilpittömästi ilmoitettiin — sekä muita leipomataidon tuotteita loisti sinisissä ja punaisissa arkuissa. Siellä täällä oli taidokkaasti tehtyjä puuastioita Uudenkaupungin tienoilta. Naantalin hupaisat eukot kävelivät ympäri myyden omia sekä miestensä kutomia sukkia, eikä Rauman pitsinnypeltäjätkään lyöneet laimiin luetella pitsiensä nimiä ja kertoa, miten heidän taitonsa luki alkunsa luostarin ajoilta.
Anna seisahtui katselemaan pitsejä, jotka olivat todellakin hienoja. Vaikk'ei hän ymmärtänyt arvostella niitä niin korkealle kuin hänen niihin ihastunut palvelijansa, käsitti hän kumminkin voivansa antaa tälle mieluisen markkinalahjan; pitihän Brigitta niin paljon kauniista otsikoista. Hän osti niitä sentähden muutaman hänelle ja mittautti sitten itselleen useampia kyynäriä kapeampaa pitsiä, maksoi ne runsaasti ja oli iloinen voidessaan tehdä jollekulle palveluksen.
Anna oli juuri sulkenut kukkaronsa ja aikoi lähteä eteenpäin, kun ympärillä seisovien kauhea huuto houkutteli hänet kääntymään. Hän näki silloin kaksi ihmisolentoa, jotka punaisissa housuissa ja takeissa, kulkusilla ja kultasilla nauhoilla koristettuna, kävelivät korkeilla puujaloilla rahvaan päitten yläpuolella. Väliin pysähtyivät he katoille lepäämään ja tekivät siellä kaikenmoisia hyppäyksiä. Keveine liikkeineen ja tavattomine pukuineen näyttivät he tuossa ylhäisessä asemassaan haaveellisilta ja säikyttivät kokemattomia maalaisia. Ei kukaan tiennyt niiden olevan erästä nuorallatanssija-seuraa, joka edellisestä päivästä alkaen oli vieraillut Turussa ja Luostarinmäen suuressa puistossa näytteli temppujaan.
Kellojen vaihto keskeytyi, maalaiset soittoniekat lakkasivat vinguttamasta sirmaskoitaan, ja tuon tuostakin huudettiin:
"Se on itse pahalainen eikä kukaan muu! Pahalainen ja hänen muorinsa!
Voi näitä aikoja!"
"Mikä yksinkertaisuus!" huusi perin viisaan näköisenä muudan punakka, harteva kaupusakka kädet puuskassa. "Kylläpä näkyy, ett'ette te, maalaisserkut, ole paljon nähnyt maailmata, kun ette osaa eroittaa manalan asukkaita komeljanteista. Olisi todellakin häpeä minulle sekä muille kaupunkilaisille, jos olisimme yhtä tuhmia kuin te."