Hänen sanoillaan oli vaikutus. Pelko muuttui riemuksi ja ilo levisi pian ympäri.
Briitta muori sylkäisi salaa eteensä, ettei mikään paha tarttuisi häneen ja Annaan, mutta hän pelkäsi kumminkin seisoa niin lähellä noita "ulkomaan narreja", jonkatähden hän pyysi että jatkettaisiin kävelemistä. Annakin oli samaa mieltä ja molemmat naiset ohjasivat nyt kulkunsa Uudelle torille, joka siihen aikaan erosi paljon siitä, mikä se meidän päivinämme on.
Se oli pieni ja kaita ja molemmin puolin ympäröivät sitä kaksinkertaiset varastohuoneet ja kasakkain tallit. Keskellä seisoi häpeäpaalu, jossa rikolliset saivat kärsiä rangaistustaan, ja vähän matkan päässä siitä oli kookas, rautasatulalla varustettu puuhevonen. Tätäkin käytettiin huokeammissa rikosasioissa, ja rikoksen suuruuden mukaan täytyi syytetyn silloin istua tunti tahi useampikin tuossa sangen epämukavassa asennossa. Nytkin istui muudan päihtynyt mies puristettuna mainittuun rautasatulaan. Turhaan koetti hän käsin ja jaloin päästäytyä irti, naurunhohotuksella palkitsi vaan rahvas hänen ponnistuksiaan ja vartioitseva poliisimies piiskanlyönnillä.
Tämä inhoittava näky oli arvollinen vastakohta hevosmarkkinoille, joita tällä torilla kaikkine raakuuksineen vietettiin. Nuo jalot eläimet, jotka melkein kaikissa ilmanaloissa ovat tulleet ihmisen välttämättömimmiksi seuraajiksi, saivat näet täällä kärsiä omavaltaisten isäntäinsä suurinta julmuutta. Ihmisyyttä ja osanottavaisuutta ei riittänyt näille olennoille, joiden huokauksille niin harva kuroittaa korvaansa.
Brigitta oli usein käynyt markkinoilla ja oli tottunut niin hyvin yhteen kuin toiseenkin, mutta Annaa liikutti kovasti tuo julmuus, jota hänen täytyi nähdä.
"Miksi olet tuonut minut tänne, Briitta muori?" sanoi hän. "Palatkaamme kaikin mokomin takaisin! Vanhurskas taivas, kaikkialla vaan väkevämpi sortaa heikompaa! — Lähtekäämme kotiin, kotiin", toisti hän katkerasti, "vankeuteemme!"
Brigitta ei ollut hidas seuraamaan rakkaansa tahtoa. "Tehdään niin", sanoi hän, "jos teitä se haluttaa. En luullut teitä, rakas lapsi, niin heikoksi, te, joka aina olette niin luja ja urhoollinen."
"Luja ja urhoollinen silloin, kun minun on taisteltava kunniani puolesta", vastasi Anna, "mutta muuten heikko kuin horjuva lapsi, joka astuu ensimmäisiä askeleitaan ilman äidin johdattavaa kättä."
"Te ajattelette turhia, Anna", sanoi Brigitta lohduttaen. "Te ette ole voitettu, vaan olette vielä kerran voittava."
"Lakkaamaton sota heikontaa voimat, ja vilheä pimeys, joka peittää tulevaisuuden, tekee elämän toivottomaksi. — Katsos Brigitta, tuolta kaukaa näkyy Turun linna. Kuinka erilaisia muistoja se säilyttää! Usein muistelen tuota onnetonta Erik kuningasta, jonka veljen viha sulki tornikamariin. Eroitettuna kaikesta, mikä hänellä oli kallista maailmassa, vietti hän täällä lakkaamattomissa omantunnonvaivoissa synkkää elämää ja sai väkivaltaisen kuoleman — ja kumminkin saattaa löytyä kovempi kohtalo kuin hänen, jotakin vielä hirveämpää kuin moinen kuolo."