Hehkuva puna poltti Annan kasvoja ja hänen kauas siintävälle taivaanrannalle tuijottavassa katseessaan asui katkera tuska ja riuduttava kaipaus.
Brigitta koetti kuten ainakin lohdutella, mutta se ei näyttänyt tällä kertaa pystyvän Annaan, jonkatähden puheleminen vähitellen lakkasi. Äänettöminä toistensa rinnalla saapuivat he vihdoin linnan kadun päähän ja tulivat kapealle sillalle, joka vei Aurajoen ylitse. Mutta kun tämä oli ainoa kohta, joka välitti liikettä kaupungin molempain osain välillä, oli siinä suuri väentungos; kukaan ei päässyt edes eikä takaisin.
Äkkiä tunsi Anna jonkun tarttuvan käteensä ja sievittävän siihen hiljaa kirjelapun, samassa poistui tuntematon mies hänen luotaan, tehden hänelle silmillään salaisen merkin.
Vavistus kävi Annan hentoisen olennon läpitse, mutta hänessä oli kyllin mielenlujuutta kätkeäkseen kirjeensä hameen poimuihin, samalla kun hän loi vahtimiehiin aran katseen. Nämä eivät olleet kuitenkaan huomanneet mitään. Kasakat raivasivat tietä piikeillään, ja molemmat palvelijat auttoivat heitä kovalla huudolla, josta seurasi, että Anna pian eheänä pääsi tuomiokirkon torille.
Hän palasi kotiin ja tuo pieni kirjelappu, joka oli hänelle kuin kallis odottamaton tervehdys ulkomaailmasta, lepäsi huolellisesti salattuna liki hänen rauhattomasti kyselevää sydäntään.
XIII.
"Teillä on ollut hauska kävelyretki, pitkästä viipymisestä päättäen?" virkkoi kenraali Demidoff Annalle, varrottuaan häntä pienessä somassa kapinetissa, joka oli Annan kamarin vieressä.
"Varsin hauska, herra kenraali'" vastasi tyttö ja kiiruhti kumartaen hänen ohitsensa, mutta kenraali laski kätensä hänen käsivarrelleen:
"Ei mitään hätää, kaunokaiseni, joku silmänräpäys tulee teidän lahjoittaa minullekin palkitaksenne siten minulle tämän huvituksen, jonka teille olin valmistanut."
"En tiedä miten voisin teille tehdä palvelusta, kun taitoni on niin vähäinen", vastasi Anna.