"Pakanallinen murhenäytelmä on oikeutettu päättymään itsemurhalla", oli hänen isänsä kerran lausunut, "mutta ei kristillinen, sillä pakana haki luonnollisesti kuolemaa jouduttuaan vastoinkäymisiin, mutta kristityn tulee elää todistaakseen siveydellään ja uskollaan, mitä ne maailmassa saavat aikaan."
Lapsena ollessaan ei Anna ollut tätä ymmärtänyt, vaikka se olikin kiintynyt hänen muistoonsa; nyt ajatteli hän sitä ja hengitti huokeammin, sillä lapsuudenmuistojen valoisat enkelit karkoittivat pakoon epäuskon ja toivottomuuden pimeät henget.
Kun Brigitta, jolla ei ollut aavistusta siitä mitä oli tapahtunut, tuli huoneesen, oli hänen lemmikkinsä innokkaasti lukemassa kirjettä, jonka hän markkinapäivänä niin salaperäisellä tavalla oli saanut ja joka sisällöltään oli seuraava:
"Siveä Neito N. N.!
Säälien Teidän nuoruuttanne ja turvatonta tilaanne, sekä liikutettuna kovasta kohtelusta, jonka alaiseksi olette joutunut, rohkenen näillä rivillä kysyä, saisinko koettaa vapauttaa Teitä. Jos vastauksenne on myöntävä, pyydän Teidän hyväntahtoisesti antamaan siitä minulle tiedon huomisaamuna klo 6, jolloin tulen akkunanne alle postikonttorin kadulle.
Outo mutta nöyrä palvelijanne
Berndt Wilhelm Tåklin, kauppias."
Kamarissa oli niin hiljaista että lesiäisen nakutus kuului ovenlaudoituksesta yhtä selvästi kuin vasaran kalske pajassa. Anna ei tahtonut voida käsittää, että kukaan ajatteli häntä, että kukaan sääli hänen onnettomuuttaan. Hän luki kirjeen toistamiseen, mutta ei voinut toiseksi selittää sen tarkoitusta.
"Iloitse, Briitta muori!" huudahti hän puristaen uskollisen palvelijan käsiä, "iloitse, eräs tuntematon, mutta jalosydäminen mies tarjoutuu pelastamaan minua tästä tuskan ja sorron tilasta. Mitä sanot sinä hänen ehdoituksestaan?"
Mutta Brigittaa arvelutti. Hän oli liian usein saanut kärsiä herkkäuskoisuudestaan ja tahtoi nyt vakaasti ajatella asiaa. Lopuksi sanoi hän: