"Ei suuret sanat suuta repäise! Kuka tietää, jos olette joutunut narrin käsiin, joka houkuttelee teitä vielä pahempaan paulaan kuin tämä — — —"
"Pahempaan! älä puhu niin", keskeytti hänet tyttö. "Voidakseni elää tulee minun uskoa hyvää ihmisistä. — Kenraali Demidoff on tosin myrkyttänyt minun elämäni, mutta kaikki eivät voi teeskennellä ja pettää kuin hän. Tätäkään vierasta en minä saata epäillä, sillä hänen kirjeensä on niin yksinkertainen, ettei siihen ole antanut aihetta muu kuin todellinen myötätuntoisuus, se on liian sydämellinen voidaksensa sisältää petosta."
"Säilyttäkää hyvä uskonne, lapseni, ja auttakoon teitä Jumala", sanoi
Brigitta ja kuivasi etuliinannurkalla silmänsä.
Iloissaan tästä joskin ei aivan suoranaisesta myönnytyksestä kirjoitti
Anna vastauksensa Tåklinille:
"Hyvä Herra!
Kirjeenne olen minä vastaanottanut ja lukenut kummastuksella ja kiitollisuudella; kummastuksella, sillä minä en ole tohtinut odottaa, että kukaan pitäisi lukua semmoisesta olennosta, jonka elämä kaiketi näyttää epäiltävältä ja eriskummaiselta; kiitollisuudella taas, koska siten tarjotaan minulle mahdollisuus pelastua. Minä pidän kiinni siitä ajatuksesta kuin hukkunut oljenkorresta, sillä kenraali Demidoffin talossa on asemani todellakin semmoinen, että toivon millä hinnalla hyvänsä päästä vapaaksi, ja vaikka Teidän sekä nimenne että persoonanne ovat minulle oudot, uskon kuitenkin mielelläni Teitä kunnialliseksi mieheksi, joka ainoastaan osanottavaisuudesta tahdotte ryhtyä vapauttamaan minua. Luottaen täydellisesti kunniaanne tahdon siis panna kohtaloni Teidän käteenne ja olen valmis suostumaan jokaiseen yritykseen, josta voi olla menestymisen toivo.
Edistäköön Herra teidän tuumaanne ja siunatkoon jaloa yritystänne, jota onneton tyttö aina on säilyttävä kiitollisessa muistossa.
Anna Mörck."
Monet kerrat kirjoitti Anna uudestaan tämän kirjeen, väliin tuntui se hänestä liian lavealta, väliin taas liian lyhyeltä ja puutteelliselta. Viimein antoi hän sen kelvata ei juuri sentähden, että Brigitta piti sen erinomaisena kirjoituslaadun puolesta, vaan enemmän siitä syystä, ettei hän luullut itsellään olevan muuta lisättävää.
"Teidän vastauksenne on mainiosti laadittu, Anna", sanoi palvelija päättäväisesti. "Varmaankin olisi kuulunut kauniimmalta, jos olisitte verrannut itsenne prinsessaan, joka noidutussa linnassa julman verenhimoisen lohikäärmeen vartioimana odottaa pelastavaa ritaria."