B.W.T."
Kolme pitkää kuukautta oli Tåklin turhaan odottanut soveliasta tilaisuutta lähestyäkseen Annaa. Hän ajatteli ainoastaan tätä kutsumusta, jota täyttämään hän luuli olevansa määrätty, ja muuttui yhä enemmän hajamieliseksi ja harvapuheiseksi. Tämän huomasivat hänen iloiset kumppaninsakin ja miettivät ja kummastelivat oliko hän rakastunut, tahi miettikö hän jotakin valtiomullistusta, joka muuttaisi Euroopan olot, mutta Berndt Wilhelm Tåklin ei asettunut, ennenkuin hänellä oli Annan suostumus kädessään, ja silloin alkoi hän semmoisella ravakkuudella, jota hänessä tuskin olisi luullut löytyvän, tehdä tarpeellisia valmistuksia.
Siinä kirjeessä, jonka Anna kello kahdeksan löysi rihmassa riippumasta, kirjoitti hän kiitettyään ensin hänelle osoitetusta luottamuksesta, että ainoa mahdollisuus Annan päästä kenraalin hirmuvallasta hänen luulonsa mukaan oli pako, johon hän kaikin tavoin tahtoi antaa apuaan. Hän kehoitti Annaa ottamaan myötään kaikki kenraalilta saadut rahalahjat ja kalleudet, koska ne olisivat tarpeelliset hänen vastaiselle toimeentulollensa, ja vaikka hänen ylpeytensä ja kestetyt kärsimyksensä vastustivat sitä ajatusta, että hänen olisi kenraalia mistään kiittäminen, näki hän vihdoin viisaammaksi suostua siihen.
Monta pikku kirjettä vaihdettiin sittemmin Annan ja Tåklinin välillä. Pako määrättiin tapahtuvaksi tulevana sunnuntaina, jolloin Anna palvelijansa kanssa lähtisi kirkkoon, ja siten sovittiin tarpeen mukaan kaikesta.
Toivoen pian saavansa kutsua itsensä vapaaksi kesti Anna enkelin kärsivällisyydellä kaikki oikut ja loukkaukset, joilla hänen sortajansa näinä päivinä tavallista enemmän ahdisti häntä, sekä oli luja ja turvallinen viimeiseen yöhön saakka ennen pakoa, mutta silloin esti sanomaton levottomuus hänen saamasta pitkään aikaan unta silmäänsä.
"Koettakaa nukkua, hyvä lapsi", sanoi Brigitta hellästi istuutuen hänen sänkynsä viereen. "Ette tarvitse peljätä mitään, sillä minä valvon teidän luonanne, kunnes on aika valmistautua kirkkoon."
Niinkuin äiti, joka ei suo itselleen yhtään lepoa pitääksensä aran lapsensa kättä omassaan ja siten karkoittaaksensa sen mielikuvituksessa syntyvät kummitukset, niin istui uskollinen palvelija läpi yön Annan luona.
"Kas, miten hän hymyilee!" sanoi Brigitta itsekseen, kun tytön silmänluomet vihdoin vaipuivat kiinni. "Joko hän on olevinaan isänsä luona tahi käyskentelevinään Mustofinin kanssa ihanissa seuduissa, joista hän väliin uneksii — mutta minkätähden muuttuvat hänen kasvonjuonteensa, rinta kohoilee rauhattomasti, ja hän vaikeroi! Miten on laita, hyvä lapsi, sanokaa?"
Anna hypähti kiivaasti ylös ja katseli sekaisesti ympärillensä.
"Minä uneksin", virkkoi hän, "kävelleeni Mustofinin kanssa pitkin yksinäistä metsäpolkua. Oi, kuinka suloista se oli! Kuulin lintujen laulavan ja metsän humisevan kuni muinen, ja me molemmat, mekin lauloimme. Mutta silloin pimeni äkkiä kaikilla puolilla, enkä minä muuta tuntenut, kuin että olin yksinäni syvyyden partaalla ja että kenraali Demidoff riensi perässäni ottaakseen minut kiinni. Tahdoin paeta, mutta jalkani horjahti ja minä putosin hirvittävään syvyyteen. Korvissani kaikuu vielä kenraalin pilkkanauru — — —!"