"Se oli tukala uni", sanoi Brigitta pudistaen päätään, "mutta ehkäpä se ei kumminkaan ennusta mitään pahaa. — Minä luen teille, lapseni, tuon kauniin psalmin 'Jumalan suojeluksesta', josta te niin paljon pidätte, niin varmaankin rauhoitutte jälleen."
Anna nyökäytti myöntäväisesti päätään ja Briitta muori otti raamatun ja luki valoisassa kesäyössä, kunnes tasainen, säännöllinen hengitys vakuutti hänelle, että hänen herttainen lapsensa, joksi hän Annaa nimitti, oli jälleen nukkunut. Se oli suloista uinumista, jota ei pahat unet häirinneet. Kerran vaan hän avasi vielä silmänsä, loi Brigittaan kirkkaan, lempeän katseen ja sanoi:
"Mene levolle, hyvä ystävä, sillä minä en enää tunne levottomuutta enkä pelkoa. Ovathan minun allani nuo 'ikuiset kädet.' — — Hyvää yötä!"
Mutta Briitta muori ei lähtenyt levolle. Hän pysyi kuin kelpo sotamies paikallaan, ja vaikka hän joskus torkahtikin, ei se estänyt häntä rivi riviltä seuraamasta "Hengellisiä kyyhkyisääniään", joita hän lueskeli kunnes aamurusko loi loistavan hohteensa taivaankannelle.
XIV.
Pyhäaamun rauhallisuus vallitsi seudussa. Eivät ainoastaan uutterat ihmiset levänneet töistään, vaan koko luonnossa oli sapatintyyneys, sopusoinnussa Luojan tälle päivälle määräämän tarkoituksen kanssa. Ilma oli lempeä, täynnä kukkivien sireenien ja pihlajain tuoksua ja hiljaa humisivat lehmukset vanhassa yliopiston puutarhassa.
Soitettiin jumalanpalvelukseen, ja metallin mahtavassa äänessä kaikuivat ikäänkuin nuo kiitos- ja kehoitussanat, jotka olivat piirretyt tuomiokirkon suuren kelloon: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa" ja "Pyhittäkäät Herra Jumala teidän sydämissänne!"
Juhlallisesti kajahtelivat kellot tänä tyynenä aamuna, virittäen ihmissydämessä hartautta ja rauhaa. Vaikka nyt soitettiin ensimmäistä kertaa, riensivät jo rahvas ja pikku porvarit kirkkoon ennen rikkaitten ja ylhäisten tuloa ennättääkseen hankkia itselleen niin hyviä sijoja kuin heidän säätynsä salli. Sinisissä hännystakeissa, mustakantiset virsikirjat kainalossa käydä tassuttelivat jälkimmäiset arvokasten emäntäinsä kanssa, jotka kotikutoisissa, valkeissa hameissaan ja tykkimyssyissään näyttivät varsin somilta.
Avoimen akkunan luona istui Anna Mörck ja hengitti mielihyvällä lempeää kesä-ilmaa. Hän oli hyvin kalpea ja hänen yhteenpuserretut kätensä vapisivat kovasti, mutta sittenkin näytti hän tyyneltä, melkein iloiselta, eikä hänen tummissa, kirkkaissa silmissään näkynyt vivahdustakaan edellisen yön levottomuudesta ja tuskasta.
Briitta muori, joka tietysti myöskin otti osaa pakenemiseen, käveli vielä ympäri järjestellen sitä ja tätä. Häntä harmitti, kun ei voinut ottaa myötään kaikkia niitä kauniita ja oivallisia vaatteita, jotka hän oli saanut Mustofiniltä ja Annalta; vaikka hänen kunniaksensa onkin sanottava, ettei lahjain menettäminen niin paljon koskenut hänen sydämeensä, kuin se seikka, että hän oli saanut ne noilta kahdelta, joille hän oli lahjoittanut uskollisen rakkautensa.