Tuokion istuivat he ääneti ajatuksiin vaipuneina. Vihdoin sanoi
Brigitta:
"Luulen pian soitettavan yhteen, Anna. Käärikää saali olkapäillenne ja lähtekäämme. — Palvelijat odottavat jo rapulla."
Anna nousi nopeasti sijaltaan ja poistui huoneesta katsomatta edes ympärilleen. Salissa kohtasi hän kenraalin, joka seisoi ja risti itsiään uuden kullalle hohtavan jumalankuvan edessä kumartaen masennetun, katuvaisen syntisen tavoin päätänsä syvään ja höpisten huulillaan rukouksia. Anna pysähtyi, peljäten häiritsevänsä hänen hartauttansa, epätietoisena pitikö hänen mennä eteenpäin vai takaisin. Mutta tuskin oli kenraali kuullut hänen keveät askeleensa, ennenkuin hän äkkiä kääntyi ympäri.
"Ah, kesäaamu ruumiillisessa muodossa!" huudahti hän irstaasti hymyillen, "mutta Annushka, Annushka, kesä rakastaa valoisia värejä, ja te taas kannatte tuota ikuista mustaa samettipukua, jota minä olen oppinut kammoksumaan. Teidän tulee, kaunokaiseni, ottaa huomioon, mikä teille soveltuu. Koristavathan kaikki nuoret tytöt mielellään itsensä ainakin kirkkoon lähtiessänsä."
"Kenraali Demidoff", sanoi Anna vakavasti, mutta lempeällä äänellä, "kun sielu aikoo lähestyä Korkeinta, silloin saavat ajatukset vähimmän työskennellä oman itsiön kanssa."
"Tauotkaa, pikku siveyden saarnustaja", sanoi kenraali ja hänen ryppyinen otsansa punehtui, "kullakin asialla on aikansa! Luulenpa teidän tuomitsevan minua siitä, ett'en äsken hartaudessani ollut kyllin hupsu unohtaakseni maallisen ihanan immen puitteisin ja lasin ta'a suljetun pyhäinkuvan tähden."
"Minä en voinut aavistaa teidän ajatuksianne, herra kenraali, yhtä vähän kuin tahdon tuomitakaan ketään", kuului vastaus.
"No, oikeinpa olettekin armollinen", sanoi kenraali ivallisesti. "Olkaa palattuannekin samoin. Tahdotteko luvata sen, Anna?"
"Minä en lupaa mitään", vastasi tämä, "mutta saanenhan lähteä, herra kenraali?"
"Täytynee teidän saada", virkkoi kenraali äreästi. "Teillä on hyvin taipuisa herra. Hyvästi!"