Anna kumarsi ja lähti. Raivoisat tunteet riehuivat hänessä. Kerran ennenkin oli hän salaperäisellä tavalla lähtenyt tiehensä, mutta silloin omasta kodistaan, oman armaan isän helmasta!
Nyt soitettiin yhteen. "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa! Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!" Linnut lauloivat, Aurajoen vesi kimelteli, ja kirkkaassa päivänpaisteessa virtasivat ihmiset tuomiokirkkoon, joka korkeana ja vakavana seisoi Unikankarilla.
Se on vanhaa göötiläistä rakennustapaa, yksinkertainen, mutta mahtavan kaunis ja ansaitsee olla Suomen suurin ja kalliin muistomerkki.
Kahtatoista jalkaa korkean, harmaasta kivestä ja tiilistä rakennetun muurin sijaan Unikankarin ympärille oli muutama vuosi sitten tehty uusi aitaus silitetystä graniitista rautaisine kaidetankoineen. Entiseen nähden oli tämä muuri varsin komean näköinen ja sitä enemmän silmiin pistävä, kun tuomiokirkon ympärillä oli tiheässä ryhmässä vanhoja rappeutuneita kivikartanoita. Kaakkoisen portin luona kohosi näet kaksinkertainen yliopistonrakennus luentosaleineen, entinen dominikaaniluostari ja niin kutsuttu "vanha koulu." Länsipuolella seisoi taas katedraalikoulu ja kirjasto, ja aivan kirkkoaidan sisässä itäpuolella oli luuhuone.
Unikankaria, jolla nykyään tuuheat jalavat humisevat hautavirsiään viheriään nurmen alla lepääville, ei voinut mainitun muurin tähden kadulta nähdä. Kuni yksinäinen saari pauhaavassa virrassa seisoi tämä rauhoitettu paikka keskellä kaupungin hälinää ja liikettä.
Siellä lentää lipattelivat loistavat perhoset, joita ei enää musta kotero kahlehtinut, kauniina vertauskuvana, miten sielu vapautuu aineesta.
Tätä ajatteli Anna lähtiessään Brigitan ja vartioivain palvelijain kanssa kirkkomaalta ja noustessaan Gotlannin santakivestä rakennettuja rappuja ylös, jotka eteläpuolelta veivät tuon vanhan tuomiokirkon neljälle ovelle.
"Nyt lintu äänell' koriall'
Taas laulaa taitavast',
Enk' me siis mahtais' Luojall'
Tääll' veisat' iloisest'?
Mun sielun Herraa kiittää
Nyt riemu-laululla,
Kuin iloittaa ja täyttää
Meit' laupiaill' lahjoilla"
kaikui heitä vastaan juhlallinen virrenveisuu jymiseväin urkujen säestämänä.
Tapansa mukaan pysähtyivät venäläiset palvelijat porstuaan, ja molemmat naiset astuivat yksinään pyhään huoneesen, jonka nöyryyttävä, ylävä kauneus oli omansa rauhoittamaan heidän liikutettuja mieliään. Monet tulipalot ja onnettomuudet, joiden alaiseksi kirkko oli joutunut, olivat suureksi osaksi hävittäneet katolinajan rikkautta ja komeutta, jolloin ihmiset edistäissään lahjoilla ja testamenteilla pyhiä tarkoituksia luulivat pääsevänsä taivaasen. Mutta vaikka paljon olikin hävitetty ja turmeltu, oli kuitenkin vielä kyllin jäljellä, joka saattoi hurmata katsojaa. Siellä oli korkeita holveja ja suippokaaria, hoikkia pilareja ja keveitä portaaleja, kaikkia, millä göötiläinen temppelin-rakennustapa niin ihmeellisesti kohoittaa sielun äärettömyyteen.