Anna ja Brigitta pysähtyivät hetkeksi Stålhandsken suvun komeaan hautakammioon, jossa lepää eräs suuren Kustaa II Adolfin mainioimpia sankareja kolmenkymmenenvuotisen sodan ajoilta, nimittäin Torsten Torstensson Stålhandske. Molemmat naiset kumartuivat rukoilemaan, Brigitta hieman uteliaana ja hajamielisenä, Anna huutaen kaikesta sydämestä avukseen korkeimman armoa ja apua. Sitten kulkivat he sykkivin sydämin eteenpäin, mutta hitaasti, etteivät herättäisi kenenkään huomiota, ja menivät ulos toisesta niistä kahdesta ovesta, jotka pohjaispuolelta veivät tuomiokirkkoon. Porstuassa, jossa vielä löytyy jäännöksiä katolisesta vihkivesi-astiasta, oli Tåklin heitä vastassa. Hän katsahti myötätuntoisuudella Annaan ja tervehtien häntä kunnioituksella ja ystävyydellä sanoi hän:

"Neiti Mörck, olen iloinen, että tuumamme on ainakin tähän saakka onnistunut. Oletteko valmis seuraamaan minua?"

"Olen", kuiskasi Anna hätäisesti ja heleä puna kohosi hänen kasvoihinsa. "Oi, rientäkäämme, herrani."

Enempää ei puhuttu. Seinäkomerosta otti Tåklin esiin avaran viitan, jommoisia porvarintyttäret pitivät, ja kietoi sen neidon ympärille salatakseen hänen kallista pukuaan ja tehdäkseen hänet tuntemattomaksi, ja tarjottuaan hänelle käsivartensa, vei hän hänet ja Brigitan ulos.

Kaduilla oli hiljaista ja rauhaisaa. Useammat olivat joko kirkossa tahi istuivat siivosti kotonaan lueskellen hartaasti saarnoja Luteruksen postillasta. Pakenijat kohtasivat sentähden varsin harvaan ihmisiä, erittäinkin kun he pysyttelihevät kapeimmilla ja autioimmilla kaduilla.

"Kaikki näkyy käyvän hyvin", virkkoi Tåklin matkakumppaneillensa.
"Meidän tulee vaan mitä pikemmin koettaa joutua Uudenmaan tullille."

Siellä seisoivat keveät matkavaunut, joihin he istuivat. Ajuri lyödä sivalsi hevosia ja matka kohden epätietoista päämaalia alkoi. Anna ei itkenyt, kuten hän oli tehnyt rakkaasta kodista lähtiessään, mutta kun hän yht'äkkiä ojensi silmänräpäykseksi kätensä Tåklinille, näytti hän erittäin liikutetulta.

XV.

"Pitkäksi käypi odottavalla aika", sanoi Petter haukoitellen toverilleen Paavolle, tuolla kun istuivat tuomiokirkon porstuassa vartoen jumalanpalveluksen loppumista.

"Niin todellakin, Petrushka", vastasi puhuteltu ja oikaisi hiljan suomittua ruumistaan kapealla rahilla. "Kellä edes olisi tuoppi kaljaa, niin kärsisi — — —"