Keskonainen lause päättyi valalla, mutta eipä Ivan nytkään poistunut, sillä hän tiesi, ett'ei hänen isäntänsä koskaan antaisi hänelle anteeksi, jos hän ei heti ilmoittaisi kaikkia tuon kauniin suomalaisen tytön suhteen.
"Mahtava herra", sanoi hän, "se koskee neiti Annushkaa ja hänen palvelijaansa."
Kenraali hypähti ylös ja survasi niin ankarasti pöytää, että kaikki kortit putosivat sinne tänne ympäri laattiaa.
"Koira, miksi et sanonut heti sitä minulle! — Kutsu tänne palvelijat."
Pian senjälkeen seisoivat palvelijat kenraalin edessä. Petter oli koonnut kaiken rohkeutensa ja katsoi lujasti eteensä antaessaan ilmoituksensa, Paavo sitävastoin oli viheliäisempi kuin metsästäjäin ahdistama jänes.
Vaikka alussa kylmä ja tyyni, ei kenraali kauan voinut hillitä vihaansa, hän oli vähällä kadottaa järkensä ajatellessaan, että Anna kenties oli päässyt hänen käsistään. Mitä julmimmalla tavalla solvasi hän häntä ja noita onnettomia palvelijoita, joille hän uhkasi neljäkymmentä paria raippavitsoja joka päivä, kunnes he oppisivat käyttämään silmiään.
Mutta ensin tuli hänen hankkia varma todistus siitä, oliko Anna todellakin rohennut paeta hänen vallastaan. Sentähden syöksi hän hänen huoneesensa. Täällä oli kumminkin kaikki kuten tavallisesti, ei mikään osoittanut äkillistä pakoa, kaikki oli järjestyksessä paikallaan.
Tuo suuri kivikartano vastapäätä kapean kadun toisella puolella loi omituisen synkän varjon huoneesen ja teki sen kolkoksi kuin hautakammion. Kun akkunat olivat koko päivän olleet suljetut, tuntui ilmakin ummehtuneelta ja raskaalta ainakin kenraalista, joka juopuneen tavoin hoiperrellen turhaan haki silmillään tuota armasta olentoa.
Kuinka usein olikaan Anna pelkäämättä syössyt hänet luotaan, mutta kuinka kaunis ja viehättävä, unohtamatta koskaan naisellista arvokkuuttansa, oli hän kumminkin aina ollut. Ylevillä perusaatteillaan ja jalolla mielellään oli hän voittanut, oikeuden valta oli tullut vahvistetuksi ja se oli kostanut hänelle itselleen. Sanomattoman katkeraa oli tuntea itsensä eroitetuksi puhtaan sydämen ja hyvän omantunnon luomasta onnelasta, ja tähän yhdistynyt loukattu rakkaus ja mustasukkaisuus täyttivät äärettömillä tuskilla kenraalin sielun ja masensivat tuon voimakkaan miehen.
Hänen muotonsa oli käynyt rumaksi ja sinisenkalpeaksi, harmaansekainen tukka seista törötti hurjasti pystyssä ja silmänsä olivat veristyneet ja kankeat. "Oikeuden jumalatar!" ähki hän. "Oikeuden jumalatar!" Tuontuostakin huuteli hän Vapahtajaa, neitsyt Mariaa ja pyhää Nikolaita avukseen, risti itsensä karkoittaaksensa luotaan Manalan henkiä, jotka näyttivät ajelehtivan hänen ohitsensa, mutta eivätpä nämäkään keinot auttaneet, kunnes uusi mahtava tunne valtasi edelliset — ja tämä tuoni oli koston.