Kuni mielipuoli juoksi kenraali ympäri, toivoen saavansa jotain tietoa Annan katoamisesta. Tämä onnistuikin hänelle, sillä avattuaan erään pöytälaatikon löysi hän sieltä kaikki Tåklinin kirjeet, jotka Anna varomattomasti oli unohtanut sinne. Tyytyväisenä väänteli hän viiksiään, mutta hänen täytyi hillitä maltittomuuttansa, sillä hän ymmärsi ruotsinkieltä varsin vähän.
Sattumus asetti niin, että se henkilö, joka kutsuttiin selittämään kirjeiden sisältöä, oli poliisimestari Reis. Siitä saakka kuin Anna oli asunut hänen perheessään, oli hän aina lämpimällä myötätuntoisuudella ajatellut häntä, ja hänen sydämensä vuoti verta kun hänen nyt täytyi lausua sanoja, jotka eivät ainoastaan ilmaisseet hänen pakoaan, vaan muutoinkin olivat hänelle harmillisia.
Tuiki suuttuneena sai tämä nyt tietää, että huolimatta hänen valppaudestansa oli onnistuttu päästä yhteyteen hänen holhottinsa kanssa. Reis, joka oli raivoissaan, kun ei edeltäpäin tiennyt mitä häneltä tahdottiin, ryästeli ja punehtui kovin joutuessaan siihen kohtaan Tåklinin kirjeessä, jossa tämä tyystin kertoi koko pakotuuman ja ehdoitti että Ruotsi, joka oli ulkopuolella kenraalin vaikutuspiiriä, olisi soveliain maa suojelemaan heitä. Hän ei ollut myöskään jättänyt mainitsematta, kuinka hänestä näytti sopivammalta maantietä myöten pyrkiä Ruotsin rajalle, kuin luottautua epävarmaan petolliseen mereen, ja kuinka heidän olisi tehtävä pieni kaarros, ennenkuin he suuntaisivat matkansa pohjoiseen.
Reis vaikeni ja hänen tilansa muuttui yhä tukalammaksi. Täytyisikö hänen antaa ilmi tuo lapsi, joka kerran oli hänelle uskottu?
"Eteenpäin!" käski kenraali jyrisevällä äänellä. "Eteenpäin!
Eteenpäin!"
Reisin täytyi siis tyytyä kohtaloonsa ja ilmoittaa kaikki. Tåklinin kehoitus, että Anna ottaisi myötään kaikki sortajaltaan saamansa lahjat, pani tämän uuteen raivoon.
Huutaen avuksensa taivasta ja helvettiä kirosi hän tyttö parkaa, nimitti häntä varkaaksi ja vannoi kauheaa kostoa.
Alakuloisena ja murheellisena poistui Reis, mutta kenraali haki kaikki Annan kätköt ja nähtyään, että hän oli seurannut uuden suojelijansa neuvoa, ryhtyi hän tarpeellisiin toimiin pakolaisten takaa-ajamista varten.
Pian senjälkeen syntyi rauhallisessa Turussa semmoinen melu ja hälinä, jonka vertaista siellä tuskin lienee ollut äskeisen sodan aikana. Hämmästyneiden kaupunkilaisten ihmeeksi nähtiin kasakkain ratsastavan täyttä laukkaa sinne tänne kaduilla. Useista taloista kyseltiin ja haettiin ja kaikki mökit kaupungin läheisyydessä tutkittiin tarkoin.
Saatuaan kaikki alimmaisensa liikkeelle, riensi kenraali Demidoff niin pian kuin mahdollista everstiluutnantti Otto Loden luokse, joka oli virkaa tekevänä maaherrana, esittääksensä hänelle asiansa. Lode oli aatelismies kantapäästä kiireesen asti, tosin hiukan kiivas ja äkkipikainen, mutta hyväsydäminen ja jalomielinen. Kaikella kohteliaisuudella, jota sekä tämä aika että hänen yhteiskunnallinen asemansa vaativat, otti hän vieraansa vastaan.