"Pyydän anteeksi, että olen valinnut sopimattoman ajan käynnilleni", sanoi kenraali.
"Teidän käyntinne ovat aina minulle mieluisat, herra kenraali", vastasi puhuteltu, kohteliaasti pyytäen vierasta istumaan.
Kenraali Demidoff oli kumminkin liian rauhaton seuratakseen tätä kehoitusta. "Kiitän", sanoi hän hätäisesti hymyillen, "mutta minulla ei ole aikaa. — Syynä, jonkatähden olen pakoitettu vaivaamaan teitä, herra maaherra", lisäsi hän kiihtyvällä mielenliikutuksella, "on eräs luonani tapahtunut, varsin ikävä seikka — — — Mutta minun on aloitettava kertomukseni alusta, että saisitte siitä oikean käsityksen.
"No niin, kaksi vuotta on minulla talossani ollut muudan nuori tyttö, jonka sisareni poika morsiamenaan jätti minun hoitooni, kun hänen joukkonsa päällikkönä oli lähdettävä tuohon, vielä päättymättömään sotaan armollisimman keisarimme ja Ranskanmaan välillä. — Koko maailma tietää isänmaani menestyksen — mutta yhtä onnellisesti ei käynyt — sisareni pojalle", — kamala vaaleus levisi kenraalin kasvoille, — "sillä hän luetaan nyt kaatuneitten joukkoon. — Minä olin luvannut olla isänä hänen morsiamellensa ja neitonen jäi luokseni. Hän oli nuori, ja varsin kaunis, mutta ylpeä, oikullinen ja kovin itsepäinen, mutta näitä vikojahan on useimmilla, jotka kuuluvat tuohon muutoin kauniimpaan sukupuoleen — — —"
Kenraali nauroi väkinäisesti ja maaherra näytti olevan vähän hämillään odottaessaan, mitä tuleman piti.
"Hänen ja erittäinkin sisareni pojan tähden", pitkitti kenraali, "kohtelin minä häntä aina suurimmalla hyvyydellä ja kunnioituksella — mutta, herrani, voitteko arvata, miten hän palkitsi minut?"
"Tahdonpa sanoa sen teille", — kenraali lähestyi isäntäänsä ja näytti kovin vihastuneelta — "Hän on varastama minua ja paennut siten saadun omaisuuden kanssa!"
Maaherra Lode säpsähti.
"Varastanut! se on ankara syytös, kenraali! Koska on tämä tapahtunut?"
"Tänä päivänä, kun tuo nuori nainen palvelijansa kanssa lähti kirkkoon, jonka porstuassa käskyläiseni turhaan odottivat heitä tuntikausin."