"Onko hän yksinään rikollinen, vai luullaanko hänellä olevan ketään liittolaista?" kysyi maaherra.
"Eräs Tåklin, joka tuntemattomalla tavalla on päässyt hänen yhteyteensä, näkyy olevan hänen rikostoverinsa. — Pyhä Barbara! kelpo lajilla ovat he minua varastaneet, ja vahinko on sitä tuntuvampi, kuin juvelien seassa oli keisarini armollisia lahjoja."
Maaherra näytti hämmästyneeltä ja vakavalta. Vaikk'ei hän epäillytkään kertomuksen todellisuutta tuosta suuresta kotivarkaudesta, tuntui hänestä kumminkin uskomattomalta, että Anna Mörck olisi siten käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, sillä hänellekään eivät olleet mielipiteet ja tarinat Annan ja kenraalin keskinäisestä suhteesta oudot, joskin ei hän, niinkuin ei moni muukaan, tiennyt mitä oikein uskoisi.
"Hävytön kiittämättömyys", sanoi hän, "te olette saanut kokea ikäviä, kenraali!"
"Olen todellakin, ja sentähden vaadin ei ainoastaan omaisuuttani takaisin, vaan myöskin, että rikolliset saatettaisiin asianmukaiseen rangaistukseen. — Toivon teidän apuanne, herra maaherra!"
"En ole laimiinlyövä, mitä vaan virkani velvoittaa minun tekemään", vastasi puhuteltu.
"Ja rangaistus kotivarkaudesta?" kysyi kenraali kavalan näköisenä.
"On kaksi kertaa suurempi kuin muutoin", lopetti maaherra.
Kenraali Demidoff kääntyi poispäin salatakseen silmissään loistavaa voittoriemua. Kostonhimoisessa sielussaan näki hän jo tuon ylpeän ja ihanan Anna Mörckin nöyryytettynä, häväistynä ja kunniansa menettäneenä jalkainsa juuressa. Mikä riemu saada kerran nähdä hänet armoa anovaisena!
Ottaessaan tarkan selon varastetun omaisuuden arvosta harmitti maaherraa yhä enemmän tuo halpamielinen käytös semmoisen henkilön puolelta, joka kenraalin oman vakuutuksen mukaan oli hänen tykönään nauttinut niin paljon hyvyyttä ja ystävällisyyttä. Tunnetulla pontevuudellaan ryhtyi hän nopeasti tehokkaisin toimiin karkulaisten kiinniottamista varten. Täydellinen tuntomerkkien luettelo laadittiin jokaisesta noista kolmesta. Kenraali seisoi itse kirjurin rinnalla ja antoi ilmoituksensa Annasta. Hänen luettelonsa kuului: