"Nuori seitsentoista vuotias, keskikokoinen solevavartaloinen tyttö. Iho lumivalkea, silmät suuret ja tummat, suu pienoinen, nenä suora. Tukka mustankiiltävä ja tavattoman tuuhea, kahtena palmikkona kiedottu pään ympärille. Puku mustasta sametista ilman koristuksitta, valkea huntu olkapäillä, valkea samettihattu päässä ja samankarvainen harso kasvoilla."
Kenraalia ihmetytti itseäänkin, että hän muisti kaikki nuo pienet erikoiskohdat, mutta Briitta muoria ei ollut yhtä helppo kuvailla ja useoita kenraalin palvelijoita täytyi kutsua saapuville. Kaikki olivat kumminkin siinä yhtä mieltä, että hän oli ontuva ja puki kernaasti itsensä kaikkiin vesikaaren väreihin.
Mitä taas Tåkliniin tulee, täytyi hänen oman veljensä harmiksensa kertoa hänen ulkomuotonsa ja pukunsa.
Sitäpaitsi toimitettiin peräänkuulutuksia kirkoissa luettaviksi ja käskyjä ruununvoudeille ja nimismiehille ajella innokkaimmasti rikoksellisia takaa. Vielä saman sunnuntain iltapuolella lähetettiin viestit kaikille suunnille viemään näitä papereita asianomaisille ja kehoittamaan sekä tunnettuja että tuntemattomia pakolaisten vangitsemiseen.
Sillä aikaa kun maaherra rauhattomana ja huolissaan odotti vastausta toimenpiteistään, ei kenraali Demidoffinkaan tila ollut kadehdittavin. Milloin oli hän tulisimman rakkauden ja mustasukkaisuuden uhrina, milloin valtasi hänet viha ja kosto. Ei kukaan osannut tehdä hänen mielikseen. Hänen palvelijoillansa oli selkäsaunat melkein jokapäiväisenä leipänä ja yksin hänen suosikkinsa Ivankin pelkäsi häntä. Eivätkä nuo tuliset viinitkään, joita hän särpi sisäänsä, jäähdyttäneet häntä.
XVI.
Yöt ja päivät jatkoivat pakolaiset matkaansa. Aavistamatta niitä petollisia pauloja, jotka kietoivat yhä ahtaammalle heidän kunniansa ja vapautensa, toivoivat he nuoruuden iloisella luottamuksella voivansa välttää kaikki tiedustelemiset. Rauhattomuus ja ahdistus alkoivat haihtua ja he rohkenivat antautua matkan suloihin.
Suurin nautinto oli siitä Annalla. Synkkien metsäin juhlallinen, tyyni, kauneus, raikkaat vihannat niityt ja lehdot ja valoisat yöt, kaikki nuo viehättivät hänen kauneudelle altista mieltään.
Vältettyään onnellisesti jonkun vaaran eli suuren onnettomuuden, saavuttaa sielu usein omituisen tyyneyden ja rauhan. Se ei ole tuo raukaiseva, tylsyttävä tunne, joka väliin syntyy jokapäiväisen elämän vastoinkäymisistä ja huolista, vaan mahtava, selvä Jumalan ylläpitäväisen läsnä-olon tajuaminen.
Tätä tunsi Annakin ja hänen sydämensä paisui kiitollisuudesta. Paljon ei hän puhellut, vaan hymyili suloisesti. Hänen kalpeat kasvonsa punehtuivat ja silmänsä säteilivät.