Briitta muori oli parhaimmalla tuulella. Hän jutteli kyytimiesten kanssa ilmasta, vuodentulosta, karjasta ja kaikesta, jota vailla hänen oli täytynyt olla eläessään suljettuna kenraalin talossa.
Usein kääntyi hän puhuttelemaan Berndt Wilhelm Tåklinia, jota hän kohteli äidillisellä hyvyydellä palkitakseen ensimäiset epäluulonsa, mutta tämä oli harvapuheinen ja hiljainen, sillä hän ujosteli Annaa, eikä hän sitäpaitsi voinut, kuten molemmat naiset, antautua nauttimaan matkan suloja, sillä riippuihan hänestä koko heidän pakonsa menestys.
Matkustettuaan enemmän asuttujen seutujen läpi, saapuivat he eräälle yksinäiselle talolle, jossa päättivät levähtää pitemmän aikaa. Se oli erittäin suloisella paikalla, sinertävän järven rannalla, ja sitä ympäröivät valkorunkoiset riippakoivut ja kukkivat pihlajat.
Emäntä oli yksin kotona ja vähän hämmästyen otti hän vastaan nuo harvinaiset vieraat. "Jumala antakoon", vastasi hän ystävällisesti matkustavaisten "hyvään iltaan". "Mistä te tulette, hyvä herrasväki? — Eipä moni", jatkoi hän, "osaakaan tänne, mutta sitä enemmän tervetulleet olette te. Onko teillä ollut pitkä tie, ja mihin matkustatte?"
Pakolaiset katsoivat toisiinsa ja Täkliin kiiruhti vastaamaan: "Me tulemme Väinölästä ja matkustamme Hymylään. Jos sallitte, niin viivymme täällä muutaman tunnin."
"Varsin kernaasti, sillä näyttepä olevan hauska herra", vastasi emäntä hymyillen leikilliselle vastaukselle. — "Käykää sisään, hyvä herrasväki! Vierastupa on vielä korea ja siisti viimetalvisen lukukinkerin perästä. Ja jos ei minulla olekaan niin paljon tarjottavaa kuin silloin, niin onhan kumminkin nuorta kaljaa ja nisukorppuja."
"Me tyydymme kyllä kaikkeen, erittäinkin, jos voitte toimittaa hevosillemmekin hyvän aterian", sanoi Tåklin. "Sen kyllä uskon", vastasi vieraanvarainen emäntä sulavasti, "sillä kasvaahan nurmi pihassamme yhtä pitkäksi kuin väkevä ruis kotipellossa ja kestää kyllä syötettää. — Käykää vaan sisään, niin pidän huolen kaikesta! — Kukaan ei ole sanova, että olisi minun huoneessani ketään kohdeltu yhtä pahoin kuin Henrik piispaa muinen Lallin talossa."
Tätä sanoessaan nauroi emäntä niin, että valkeat hampaat näkyivät suusta ja astui edellä näyttäen tietä Brigitalle ja Annalle, jotka seurasivat häntä.
Kylläpä huomasikin ummehtuneesta ilmasta ja hämähäkin verkoista, ettei vierastupaa ollut pitkään aikaan käytetty.
Anna meni akkunan luokse katselemaan kaunista seutua, jota laskeva aurinko ihanasti valaisi, ja hänessä syttyi sanomaton halu nauttia taas jälleen luontoa ja tuntea välittömästi sen sydämen tykytystä.