"Hyvä Briitta muori", sanoi hän, kun emäntä oli poistunut, "älkäämme istuko sisässä tämmöisenä iltana. Eikö sinua haluta vähän kävellä? Viheriä metsä houkuttelee minua ja samoin tuo kaunis järvi!"
Vaikka Brigitta mielellään olisi kuunnellut emännän kertovan uudesta taidokkaasta kankaastaan, joka hänellä parhaillaan oli kangaspuilla, myöntyi hän kumminkin kernaasti Annan toiveesen.
"Se on hyvä ehdoitus! Tulkaa, tyttöni", vastasi hän iloisesti.
Kevein askelin riensi Anna muutamaa minuuttia myöhemmin halki viheriän opotan. "Vapaus, suloinen vapaus!" kuiskivat vakavat hongat, iloinen koivu ja hempeä paju.
"Suloinen vapaus!" lorisi metsäpuro, sitä humisi tuuli, sitä järvi, ja jok'ikinen kukka.
"Vapaus, oi suloinen vapaus!" riemuitsi Annan oma povikin. Hän suuteli koivun valkoista runkoa, hyppeli hohtavan sudenkorennon perästä, syleilipä vielä pistelevää katajapensastakin. Hän oli jälleen lapsi, joka on unohtanut kaikki tietäessään olevansa vapaa.
"Oi, mikä taivaallinen hurmaus!" sanoi hän vanhalle ystävällensä. "Koko tämä ihana seutu ojentaa sylinsä minulle! — Kas, miten ystävällisesti puut nyökkivät, miten aurinko leikillisesti pilkistelee lehtien lomitse etsien minua ja valaisten kasvojani!"
Anna katsahti valoisiin pilviin, jotka siellä täällä parvittain verhosivat kesäistä taivasta, ja hän lauloi kuten Maria Stuart:
"Rientävät pilvet! Ilmojen purjeet!
Kenpä nyt kanssanne liidellä sais!
Tervehtikää kotimaatani te!"
Raikkaasti kaikui hänen äänensä läpi metsän ja hän tunsi itsessään virtaavan nuoruuden hilpeyden ja voiman.