Anna.
Vaikk'en ole teille, herra vänrikki, vastauksen velassa, niin tahdon kuitenkin sanoa, että isäni käski minun sen tuomaan hänelle.
Bartholdus Simonis.
Nyt et puhu totta, Anna! Isäs on ylen kunniallinen mies antamaan nuorelle tyttärellensä niin kelvottomia käskyjä!
Anna (harmissaan).
Olisko teillä jotakuta oikeutta vaatia minulta totuutta? Eikö ole se luonnollista ja kohtuullista, että lasken vähäsen pilkkaa sellaisen narrin kanssa, kuin te! — (Heittää avaimen porttia vastaan). — Tuon avaimen otin, ei kenenkään käskystä, vaan omaksi huvikseni satunnaisen mielikuvittelun johdosta!
(Hän aikoo mennä).
Bartholdus Simonis.
Älä mene! Minä estän sinua! Kuuleppas Anna: sitä miestä, joka pyysi sinulta kaupungin portin avainta, et tunne, vaikkas häntä rakastat.
Anna (katsoo maahan).